Onko rintasyöpä sellainen pieni ja viaton, vaaleanpunainen syöpä, josta oikeastaan paranevat kaikki?
Valitettavasti ei ole. Uusin Rinnakkain-lehti , 3/2017, tutkailee teemanumerossaan kuolemaa ja sitä, miten sitä käsitellään – tai jätetään käsittelemättä – etenkin rintasyövän yhteydessä.
Kun joku sanoo, että rintasyövästähän selviävät nykyään kaikki, uskon kyllä, että lausujan on tarkoitus lohduttaa. Toki hoidot ovat hyvät, ne ovat huipputasoa ja niitä kehitetään kaiken aikaa paremmiksi.
Silti joku kuolee. Itseasiassa aika moni kuolee.
”Syöpää sairastunutta yritetään lohduttaa: mutta hei, kuka vaan voi jäädä auton alle koska vaan. Totta sekin, mutta tilastojen valossa on huomattavasti epätodennäköisempää kuolla liikenneonnettomuudessa kuin rintasyöpään. Liikenneonnettomuuksissa kuolee Suomessa reilu 200 henkilöä vuosittain. Sairastunut kuuluu jo rajattuun joukkoon, josta yli 800 henkilöä menehtyy joka vuosi.” (Anu Niemi, Rinnakkain 3/2017.)
Raivostuttavaa on myös syövän kanssa käytetty sanasto. Jokaikisen syöpäsairaan nimittäminen taistelijaksi on sietämätöntä. Jokainen syöpään sairastunut haluaa parantua ja haluaa sitä enemmän, kuin oikeastaan mitään muuta. Jos kuolee, eikö silloin muka taistellut tarpeeksi?
Syöpäkasvaimet elävät omaa elämäänsä. Vaikka hoidot kehittyvät koko ajan, ei kaikkia voida silti parantaa. Joskus syöpä leviää, vaikka lääkärit tekisivät kaikkensa. Vaikka itse tekisi kaikkensa. Vaikka läheiset tekisivät kaikkensa. Vaikka saisi parhaat lääketieteelliset hoidot ja osallistuisi sen lisäksi kaikkiin muihinkin hoitoihin, mitä vaan keksitään tarjota – ja niitä on keksitty. Uskomushoidot voivat tuoda lohtua ja tehdä paremman mielen niille, joka niihin uskoo ja niitä noudattaa, mutta jostain syystä kukaan ei jaa Facebookissa kirjoituksia ihmisistä, jotka jättävät yyh kamalat länsimaisen lääketeollisuuden tuppaamat lääkkeet, kun mitään ei ollut tehtävissä, luotetaan energiavirtoihin, shamaaneihin tai yksisarvisiin ja hups, sitten kuollaankin pois.
Onneksi kukaan ei ole käskenyt minun jättää hoitoja kesken ja uskoa yksisarvisiin tai muihin vastaaviin niiden sijaan, mutta näitä tapauksia valitettavasti on. Ja sitten tosiaan saatetaan vielä jälkeenpäin sanoa, että eipä tuo taistellut tarpeeksi, kun ei lähtenyt kaikkiin juttuihin mukaan, mitä ehdotettiin.
Parantumista kuuluu juhlia aina, tietenkin, sitä pitääkin juhlia. Sitäkin on syytä juhlia, että hoidot menevät eteenpäin ja kehitys kehittyy.
Kuoleman mahdollisuuden poissulkeminen on kuitenkin naiivia ja loukkaavaa, eikä auta ketään – paitsi sitä, joka ei uskalla asiaa ajatella. Ainakaan se ei auta, eikä edes lohduta syöpäsairasta.
