Dreeni poistettiin viikko sitten. Aluksi olo oli ihana. Mikä vapaus! Sitten tajusin, mikä ongelma dreenin poistoon liittyy: Leikkausalueen turvotus. Nesteen kertyminen on ihan normaalia kainalon imusolmukkeiden poiston jälkeen ja nesteen kertyminen on hyvin yksilöllistä. Joidenkin ei tarvitse käydä poistamassa nestettä lainkaan, toisten tarvitsee käydä jatkuvasti. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen porukkaan. Ensimmäisen kerran olin poistamassa nestettä viime viikon perjantaina terveyskeskuksessa, jolloin sitä poistettiin 280 ml ja sitten sunnuntaina päivystyksessä, jolloin sitä tuli 220 ml. Nestettä on siis kertynyt edelleen 95-110 milliä vuorokaudessa. Leikkausosastolta annettiin ohje, että dreenin saa poistaa, kun nestettä kertyy alle 80 milliä vuorokaudessa.

Dreeni oli kuitenkin pakko poistaa kahdeksantena päivänä leikkauksesta, sillä kun se on ollut kiinnitettynä yli viikon, tulehdusriski kasvaa. Ja minullahan ei ole oikein varaa mitään tulehduksia saada. Päivystyksen kirurgi (joka oli muuten vanha tuttuni kotipaikkakunnalta, hauskaa!) totesi, että kannattaa yrittää venyttää tyhjennyksessä käyntiä mahdollisimman pitkälle, ettei liian tiuha tyhjentäminen lisäisi nesteen eritystä entisestään. Minulla ei ole mitään tietoa eikä käsitystä, kuinka kauan joudun käymään nestettä poistamassa, sillä asia on niin yksilöllinen, ettei tarkempaa tietoa asiasta ole.

Miksi nesteen kertyminen sitten ärsyttää? No, ensinnäkin siksi, että se sattuu. Iho kiristää ja kun aluetta koskettaa, se lainehtii. Kättä pitäisi jumpata ja käyttää mahdollisimman paljon, mutta kun nestettä kertyy, se on aika kivuliasta. En voi oikeastaan käyttää proteesiakaan, koska leikkausalue on niin arka. Voisin ehkä pitää jotkut juhlat, kun joskus koittaa päivä ilman kipulääkkeitä.

Nesteen poistaminen taas ei satu ollenkaan. Nestettä poistetaan siis ihan vaan neulalla, mutta pistäminen ei tunnu missään. Hermotus leikkausalueella on vähän niin ja näin. Ensimmäisellä kerralla minun piti kysellä lääkäriltä, pistikö hän muka jo, kun en tuntenut oikein mitään.

Eilen kävin fysioterapiassa. Käynti oli vähän ristiriitainen. Fysioterapeutti oli tosi mukava, ihmisläheinen, katsoi silmiin, huomioi kaiken tosi kokonaisvaltaisesti. Sain kehuja, että olen jaksanut hyvin tehdä jumppaliikkeitä, kun käsi liikkui niin hyvin. Saatiin muutaman kiristykset, lymfastrangit, napsautettua auki ja sain luvan aloittaa joogaliikkeiden teon. Mutta minua ahdistaa se asia, minkä takia siellä piti käydä.

Kädessäni on koko loppuelämäni ajan turvotusvaara. Jos turvotus tulee, ei sitä saada pois enää kokonaan, vaan sitä voidaan vain lievittää. Joskus siihen tarvitaan leikkaus, jossa siirretään imusolmukkeita nivusista takaisin kainaloon. Koska kaikki ylimääräiset leikkaukset pyritään välttämään, on ennaltaehkäisy tärkeää.

Kättä pitää käyttää, mutta sen pitää antaa myös levätä. Ei kannata pestä esimerkiksi ikkunoita koko talosta kerrallaan, vaan pitää pestä yksi ikkuna päivässä. Kättä pitää lepuuttaa tarpeeksi kohoasennossa ja tehdä pumppaavia liikkeitä. Kun leikkauksesta on kulunut kuukausi, painoa saa alkaa varaamaan sille enemmän, mutta esimerkiksi lasta nostaessa täytyy käyttää enemmän vasenta kättä nostamisessa ja oikeaa vain tukena.

Olen tietenkin oikeakätinen. Tuntuu aika typerältä. Minä, joka olen tarpeen vaatiessa ollut hyvinkin tehokas, en saakaan olla sitä enää. En enää ikinä. Jos töissä on hulinaa, on kotona levättävä. Levättävä? En minä jaksaisi levätä koko loppuelämääni! Se on tylsää ja puuduttavaa, haluaisin tehdä asioita! Ja etenkin, jos aloitan jonkun homman, haluaisin saada sen pian valmiiksi. Iloitsen siitä, että asiat valmistuvat nopeasti ja minusta on palkitsevaa olla tehokas. Mutta nyt pitäisikin edetä jaksottaisesti, askel kerrallaan?

Nukkuessakin käsi olisi hyvä olla kohossa tyynyn päällä, eikä oikealla kyljellä enää mielellään saisi nukkua. En kyllä ihan pysty tähän. Nyt kun dreeni on poistettu, herään aika usein unesta oikealla kyljellä.

Jos teen joskus puutarhatöitä, minun olisi myös pidettävä suojahanskoja. Imusolmukkeiden poiston takia oikean käteni vastustuskyky on alentunut. Pieni haava voi aiheuttaa ison tulehduksen, joka taas voi aiheuttaa turvotusongelman.

Hanskat käteen? Minä, maatilan tyttö? Joka olen istuttanut puita, perannut kasvimaata, nostanut perunoita ja siivonnut sikalaa sekä hevosten karsinoita sen kummempia ajattelematta?

Käden suojeleminen ei tunnu oikein omalta. Se ei sovi omaan identiteettiini. Mutta siihen on silti sopeuduttuva. Haluan tietysti välttää turvotusongelmaa viimeiseen asti. En tiedä, miten olkavarresta sormiin asti ylettyvää kompressiohihaa käytetään päiväkodissa, sillä en usko, että se on kovin hygieeninen. Enkä muutenkaan, en tietenkään halua sitä.

Yleiseen asentoonkin on kiinnitettävä huomiota. Toispuoleinen vartalo voi tehdä ryhdistäkin hyvin toispuoleisen ihan huomaamatta. Painavan proteesin hankkiminen on tärkeää jo tasapainonkin kannalta. Olivat rinnat pienet tai suuret, toisen poistaminen vaikuttaa aina asennon ylläpitoon ja ryhtiin.

Eniten tosiaan häiritsee se, ettei tämä ole muutaman kuukauden juttu. Tottakai kannan muistoa tästäkin sairastumisesta mukana läpi loppuelämäni, ihan kuin aiemmastakin, ihan riippumatta loppuelämäni pituudesta. Mutta viimeksi sairauden pystyi jossain vaiheessa, vuosien kuluessa, unohtamaan päivittäisessä elämässä.

Ehkä tähänkin joskus tottuu? Että ei ole toista rintaa vaan iso arpi (ja ehkä joskus tulevaisuudessa uusi rinta, joka ei kuitenkaan ole rinta), että kättä ei saa rasittaa liikaa, että turvotusta on jatkuvasti tarkkailtava ja tekemistä on jaksotettava?

Välillä niin toivon, että tämä kaikki olisi jo ohi ja saisin jatkaa normaalia elämää, että voisin vaikka nukkua läpi näiden hoitojen ja herätä sitten, kun ne ovat ohi. Mutta ei se onnistu. Kaikki on elettävä läpi, vaihe kerrallaan. Se on välillä aika raskasta. Eikä niiden vaiheiden elämisen jälkeenkään ole olemassa elämää samankaltaisena, kuin ennen, sillä mikään ei enää palaa täysin ennalleen.