Kenellä on oikeus olla kaunis? Kaikilla, sitä ajattelee ensiksi. Syöpäpotilaana törmään kuitenkin varsin usein sellaiseen seikkaan, ettei muuttuvasta ulkonäöstä saisi olla pahoillaan.

No mutta sä olet nyt sairas. Kaikki ymmärtää. Kyllä se tukka kasvaa takaisin. Onhan sitä kaikkia proteesiliivejä. Kyllä se turvotus siitä laskee. Ethän sä ees oikein näytä sairaalta! Sulle sopii toi kalju!

Olo rinnanpoistoleikkauksen jälkeen oli yllättävän seesteinen. Kaipasin vaan sitä, että saisin dreenin pois, eikä sitä tarvisi kanniskella mukana – jostain se kudosnestettä sisältävä letku tulisi kuitenkin esiin, eikä se varsinaisesti ole mikään piristävä asuste. Ihmiset ympärillä ehkä hyväksyvätkin sairauden merkit, mutta itse ne haluaa useimmiten piilottaa.

Minä tiedostan jatkuvasti sen, että olen sairas. Mietin asioita itsekseni, puhun niistä miehelleni, perheelleni ja ystävilleni. Mutta silloin, kun olen viettämässä rentouttavaa juttuhetkeä jonkun kanssa, haluaisin puhua myös jostain ihan muusta – Jostakin ihan normaaliin elämään liittyvästä. Sairautta on vaikea unohtaa hetkeksikään, jos näyttää sairaalta.

Tiistai-aamuna sain vihdoinkin dreenin pois ja se tuntui ihanalta ja vapauttavalta. Päätin lähteä syystakki-ostoksille. Nyt olisi mukavampi sovittaa, kun ei tarvi pohtia, mihin tunkisi kaikki ylimääräiset ulokkeet. Alkuun tuntui ihanalta – jes, koko aamupäivä aikaa vain minulle! En ehtinyt kuitenkaan ensimmäistä pukukoppia pidemmälle, kun turhautuminen iski. En voi käyttää vielä tavallisia liivejä, koska arpi ei ole täysin parantunut, joten se tarkoittaa myös sitä, että ensiproteesini voi löytyä ihan mistä vain. Se voi löytyä esimerkiksi rintakehän keskeltä tai kainalosta. No, ei kun proteesi takaisin paikalleen ja jatkamaan. Kiertelin vielä jonkin aikaa, kunnes lähdin takaisin autolle. Rinnan puuttuminen ärsyttää. Minulle tulee muutenkin usein alemmuuskompleksi kohdatessani huolitellun vaateliikkeen myyjän, kun itsellä on aina tukka sekaisin (silloin, kun hiuksia on päässä), vaatteissa kahvitahroja tai jotain muuta vastaavaa, lahkeesta ehkä roikkuvat eiliset sukat tai jotakin ja nyt vielä valetissi ihan missä sattuu, hyvä kun en heittele sitä myyjille, ota koppi! Takkia ei sitten löytynyt.

Tämään aamulla piti käydä Tyksissä, joten ajattelin samalla kierrellä hieman kaupungilla. Josko sitä takkia nyt sitten? Kävelin Vilaan ja ajattelin katsella muutamia housuja. Myyjä kehui rusettiturbaaniani ja vastaanotin kehut, niin kuin yleensä, eli sanomalla kiitos. Olen jo kauan sitten tehnyt tietoisen päätöksen, että kehut saa ottaa vastaan. Kenenkään ei oikeasti tarvitse lähteä siihen no tää nyt on ihan vanha ja halpa ja ryppyinen, kato tässä on reikäki! , jos ei halua. Olin lähdössä sovittamaan housuja, mutta sitten näinkin ihanan mekon. Sovitin housuja. Sovitin mekkoa ja se oli päälläkin ihana.Tuntui kauniilta. Olihan se pakko ostaa! Sitä paitsi, myyjäkin oli aika ihana. Takkia minulla ei muuten ole vieläkään.

Olen joskus ostanut vaatteita ihan hirveästi, nykyään ostosten teko on järkevöitynyt – mietin aina, tarvitsenko jotain vaatetta, miten yhdistäisin sen muihin vaatteisiin ja myös sitä, haluaisinko sittenkin käyttää vaatteeseen menevän rahan johonkin muuhun. Viime aikoina olen ostanut enimmäkseen vaatteeni käytettynä.

Mekkoa en olisi ehkä oikeasti tarvinnut, mutta se fiilis, kun näyttää nätiltä, on mahtava. Onko lupa ostella tavaraa, jos siitä tulee ihan oikeasti parempi fiilis itsensä kanssa? Että kyllä, minäkin voin näyttää nätiltä? No, ehkä tässä tilanteessa annan siihen itselleni välillä luvan. Tilini saldo pitää onneksi huolen siitä, etten voi kuluttaa kaikkia saikkupäiviäni shoppaillen.

Mutta miksi sitten en tunne oloani kovinkaan kauniiksi tai se tunne vaatii ehkä jonkin uuden vaatteen tai ainakin huolellisen meikin?


Ei se johdu pelkästään rinnan puuttumisesta. Eikä pelkästään hiustenlähdöstä. Lääkkeet myös turvottavat oman aikansa, vievät muiden uusiutuvien solujen myötä myös lihakset ja lisäävät ruokahalua ja no, jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei tämä pelkkää turvotusta ole, olen myös lihonut. Se tuntuu ehkä muista ihmisistä pieneltä asialta, mutta kun on itse hyvinkin kompleksinen oman painonvaihtelunsa kanssa, ei se tunnu mukavalta, varsinkin kun tietää, että tässä elellään vaihdevuosioireiden kanssa, eikä laihdutus ole hoitojen jälkeen ihan niin helppoa. Aineenvaihdunta ei kulje samaa vauhtia, kuin kolmekymppisillä yleensä. Tiedän myös jo viime kerrasta, että hoitojen jäljet eivät poistu hetkessä. Kun olen katsonut kuvia, joissa olen 17-18 -vuotias, olen näyttänyt niissä vanhemmalta, kuin vaikka 25-vuotiaana. Ihan totta, kun 18-vuotiaana halusin käydä baarissa, ei minulta koskaan kysytty henkkareita. Niitä alettiin kysyä vasta parin vuoden päästä.

Edelleenkin tiedän, että eiväthän muut edes välttämättä kiinnitä näihin asioihin huomiota, vain minä itse. Mutta niin, minuahan se vaivaa, ei muita.

Tässähän nyt pitäisi vaan olla tyytyväinen, kun on elossa ja hengittää? Rehellisesti sanottuna, ihan joka päivä en jaksa. Mutta välillä tuntuu, että niin yleisesti ajatellaan – pitäisi olla onnellinen vain jokaisesta päivästä. Jos hiukset tai tissi lähtee tai vähän turvottaa, mitäs sitten? Onhan se nyt pienempi paha, kuin se, että kuolee!

No juu. Olen perimmiltäni samaa mieltä. Isossa mittakaavassa ulkonäön muutokset ovat tässä kohtaa pakollinen paha ja tietysti on parempi näin, kuin että jos syöpähoitoja ei olisi. Mutta olen edelleenkin ihminen ja olen edelleenkin nainen. Haluan näyttää naiselta. Haluan edelleen olla nätti. Syöpä ei ole vienyt niin sanottua pinnallisuuttani yhtään mihinkään, enkä ole nyt jalostunut pelkästään syvällisiä pohtivaksi täydelliseksi ihmiseksi. Minua ärsyttää suuresti, että syöpäpotilaan pitäisi olla jonkunlainen puhdas ja viaton hahmo, pyhimys, joka saa välittää vain elämän ja kuoleman kysymyksistä ja on muihin asioihin liittyen vain zen. Ai jaa, no mä en.

Minä en ole syöpä. En ole sairauteni. Se on osa tämänhetkistä elämääni ja tämä ja edellinen sairastumiseni muokkaa tietenkin ajatteluani, niinkuin mikä tahansa kokemus. Elämä muokkaa meitä joka tapauksessa, me muutumme, vaikkemme haluaisi ja elämä muuttuu aina, halusi tai ei. Silti kaiken alla olemme niitä samoja ihmisiä, kuin ennenkin.

Tänä syksynä olen muutaman kerran saanut kuulla ilahtuneet sanat, sä kuulostat ihan samalta kuin ennenkin! Sä näytät ihan samalta! Tai Tässä me vaan naureskellaan, ihan samalla tavalla kuin ennenkin! Niin. En minä ole kadonnut minnekään. Ja oikeiden ihmisten kanssa voi välillä hetkeksi unohtaa, että on sairas. Se on yksi maailman parhaista asioista.

Save

Save

Save

Save