Olen kertonut aika monelle, ovat nykyajan sytostaattihoidot ihan eri luokkaa, kuin vuonna 2005 kokemani hoidot. Olen kehuskellut, että pahoinvointilääkkeet ovat myös kehittyneet: Ei enää samanlaista kuvotusta, eikä oksentelua!
No, se oli doketakseli-sytostaattien aikoihin. Nyt aloitettu cef-hoito onkin sitten eri juttu. Cef-hoito on ilmeisesti yleensä helpompi kestää, kuin doke, mutta kaikkihan me reagoimme hoitoihin yksilöllisesti. Sain viime torstaina ensimmäisen annoksen cef-yhdistelmäsytostaattia. Tiedossa oli toki, että loppupäivä menisi sängynpohjalla, mutta enpä osannut aavistaa, oksentaisin loppupäivän, pahoinvointilääkkeistä huolimatta. Perjantaina vointi oli jo parempi, mutta taisin rohmuta tekemistä hieman liikaa, sillä lauantaina olo oli taas niin huono, että jossain vaiheessa päivää mieheni toi minulle pilttipurkin sänkyyn, että söisin edes jotakin. Lauantaina ja sunnuntaina havahduin välillä myös kokovartalosärkyyn, kun olin unohtanut ottaa kipulääkkeet ajoissa. Napsin edelleen särky-, närästys- ja pahoinvointilääkettä, ihan ennaltaehkäisynä, jotta vointi olisi parempi.
Sunnuntai-iltana olo kuitenkin oli jo aika hyvä, ihan erilainen, kuin herätessä. Asiaa auttoi varmasti se, kun riuhdoin itseni sängystä ja muutaman tunnin koomailun jälkeen pääsin pienelle kävelylle. Happi tekee aina ihmiselle hyvää. Nyt olo on jo aika hyvä, vaikka kortisoni ja vatsaongelmat ( ja ajatukset tietenkin) eivät anna aamuyöllä juuri nukkua.
Ceffeissä on ollut itselle helpompaa se, ettei väsymys ja voimattomuus ole kuitenkaan ollut ensipäivien jälkeen niin lamauttavaa, kuin doketakseli-sytostaateissa. Ehkä sen vuoksi mielikin on ollut parempi.
Perjantaina pääsin vihdoinkin hankkimaan kunnollisen proteesin, Lounais-Suomen syöpäyhdistyksen hoitaja antoi minulle samalla kattavan tietopaketin alueen vertaistuki-ryhmistä, sopeutumisvalmennus-kursseista ja monesta yleisestä asiasta. Itse proteesin ”sovitus” oli aika simppeli homma. Hoitaja pyysi minua riisumaan yläosan vaatteet, arvioi silmämääräisesti kokoni ja mallini ja avasi kaapiston, joka täytti yhden huoneen seinistä. Se oli täynnä erikokoisia ja -painoisia proteeseja. Proteeseissa on joka koossa myös kaksi painoluokkaa, sillä iän karttuessa rinnat keventyvät ja tasapainon vuoksi myös proteesin paino on otettava huomioon. Minun ei tarvinnut sovittaa kuin kahta kappaletta, kun jo oikea löytyi koko – tai itse siis halusin testata vielä toista, hoitaja tiesi heti, mikä oli oikea koko ja malli. Aika harjaantunut silmä!
Ilokseni sain myös huomata, että proteesiliivejä on monenlaisia, eivätkä kaikki olleet ihan sellaista mummokamaa, mitä oletin. Sain myös mukaan paljon esitteitä, sekä tietoja, mistä liiviliikkeistä voisin löytää vaikka urheiluliivit tai uimapuvun. Hoitaja painotti, että proteesia on käytettävä joka päivä aina muulloin, kun nukkuu. Toisin kuin luulisi, ei proteesin päätarkoitus ole saada naista näyttämään symmetriseltä, vaan ehkäistä ryhti- ja muita tasapaino-ongelmia.
Joissakin liiviliikkeissä on myös saatavilla palvelu, jossa tavallisiin rintaliiveihin ommellaan proteesitasku. Hoitaja painotti kuitenkin, että proteesin käyttöön suunnitellut liivit ovat leikkauksen jälkeen ihanteelliset. Jokainen yksityiskohta on suunniteltu juuri proteesin käyttöä varten – liivit tukevat oikealla tavalla, mutta eivät kiristä liikaa, eivätkä olkaimet ole liian kapeat. Nämä ovat tärkeitä seikkoja, kun halutaan ehkäistä lymfaödeema-turvotusta, johon on aina riski kainalon imusolmukkeiden poiston jälkeen. Kupit tulevat myös tarpeeksi ylös, jotta proteesi peittyy kokonaan. Saatavilla on myös liivejä, joissa kuppien ylle tulee kangas ja avonaisempienkin paitojen käyttö onnistuu siten, että näyttää, kuin paidan alla olisi siveyssyistä toppi (eikä siltä, että toinen tissi on kiinni kehossa ja toinen ei). Nerokasta! Kaikkea on mietitty.
Lähdin hoitajan luota aika voimaantuneena naisena. Elämä ja kauneus ei lopu rinnanpoistoon, enkä ole tuomittu käyttämään mummo-alusvaatteita lopun ikääni. (Tahdon huomauttaa vielä tässä, että mummoissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta minä olen 29-vuotias.)
