Kun ihminen sairastuu syöpään, hänen elämänpiirinsä kutistuu.  Joskus käy niin, että ystävä pelästyy diagnoosia niin, ettei löydä enää tapoja olla yhteydessä sairastuneeseen. Tai joku saattaa ajatella, että ajan hengen mukaisesti, ei halua olla tekemisissä negatiivisten asioiden kanssa ja haluaa siivota itseltään kaiken ylimääräisen kuorman, kuten esimerkiksi syöpäsairaan ystävän, pois omasta vaikutuspiiristä. On helpompaa olla sanomatta mitään, kun ei ole varma, mitä pitäisi sanoa.

Ensimmäisellä syöpäkierroksella Hodgkinin taudin kanssa 2005 minä opin ihmisistä raadollisen paljon. Sekä hyvällä, että huonolla tavalla.

Koulussa oli monta puolituttua, jotka vaan hävisivät jonnekin. Ennen oltiin vaihdettu kuulumisia, nyt kuulin hädin tuskin tervehdystä. Ja sitten oli ihmisiä, joiden kanssa oli pelkästään moikkaillut ja he saattoivatkin yllättäen tulla kyselemään kuulumisia. Se ei aina tuntunut ihan vilpittömältä mielenkiinnolta minua kohtaan, vaan joskus jopa uutisten ja juoru-aiheiden etsimiseltä. Kumpikaan ei ollut kivaa.

Eikä syöpäsairaan ystävänä toimiminen ole ihan helppoa. Miten asetella sanansa oikein, kun toinen käy läpi ihan hullun vaikeita asioita? Mitä voi sanoa? Mitä voi tehdä? Miten voi piristää?

Älä koskaan sano, että tiedät, miltä toisesta tuntuu. Vaikka olisit itse sairastanut syöpää, et voi koskaan tietää, miltä toisesta joku asia tuntuu.

Jos et tiedä mitä sanoa, sano se. On parempi sanoa jotain, kuin ei mitään. Oikeita sanoja ei ole.

Älä ala kertoa kummin kaiman kissastasi, jolla oli myös syöpä. Äläkä ainakaan kerro, että koska hänen hautajaisiaan vietettiin.

Älä tuskaile, että olisipa sinullakin joku oikea syy jäädä kotiin ja olla parina päivänä menemättä kouluun tai töihin. Tuskin haluaisit sairastua syöpään. Et oikeasti haluaisi oikeaa syytä.

Älä sano, että kaikella on tarkoitus. Kaikesta voi ehkä löytää halutessaan tarkoituksen, mutta syöpädiagnoosin saanut ei kaipaa sellaisesta asiasta kertomista. Vaikka moni kertoo, että syöpä opetti nauttimaan jokaisesta päivästä ja hetkestä enemmän ja teki sairastuneesta rohkeamman, moni jättäisi mielellään tämän oppitunnin väliin.

Älä sano, ai että vain vahvimmat sairastuvat, sillä meille annetaan vain sen verran murheita, kun jaksamme kantaa. Se ei ole totta. Usein vakava sairastuminen on tilastollinen sattuma, eli toisin sanoen tosi paska tuuri. Sairastunut voi vaikuttaa supervahvalta ihmiseltä, sillä hänellä ei ole annettu muuta vaihtoehtoa, kuin elää sairaus läpi. Silti moni saa enemmän, mitä jaksaa kantaa ja masentuu. Se ei ole asennekysymys. Sekin on paska tuuri.

No, tässä tuli aika paljon asioita, mitä ei kannata sanoa. Mitä sitten voi tehdä?

Suosittelen jokaista katsomaan Brene Brownin videon, joka havainnollistaa hyvin empatian ja sympatian eron. Empatia vie ihmisiä yhteen, auttaa muodostamaan yhteyden. Sympatia sen sijaan vie ihmisiä erilleen ja tuo tunteen, että tuo toinen ei yhtään ymmärrä minua. Tämä video kertoo aika hyvin, minkälaista tukea ihminen kaipaa silloin, kun elämässä on isoja murheita.

Kysy, mitä kuuluu. Kuuntele kunnolla – siten, että oikeasti kuuntelet, etkä mieti toisen puhuessa, mitä sanoisit. Älä yritä heti saada ystäväsi tarkastelemaan asioiden valoisia puolia, vaan sano ensin, että onhan tää ihan perseestä. Anna ystäväsi olla surullinen, vihainen ja tuskainen. Ja toisaalta, anna olla myös iloinen silloin, kun hän on. Tunteiden kirjo on tämän sairauden kanssa aikamoinen ja ne kaikki on käytävä läpi. Älä vähättele, jos ystäväsi murehtii kuolemanpelon lisäksi sitä kevyempiä asioita, kuten rinnan- tai  hiustenmenetystä. Se, että sairastaa syöpää, ei poista inhimillistä ihmisyyttä.

Kysy, mitä kuuluu. Puhukaa syövästä, jos ystäväsi haluaa puhua siitä. Puhukaa myös muista asioista, sillä ystäväsi kaipaa joskus myös taukoa syöpä-asioiden jauhamisesta.

Muista, että et ole terapeutti, olet ystävä. Älä vähättele omiakaan murheitasi, vaan kerro niistä ystävällesi, vaikka ne kuinka tuntuisivat pieniltä ystäväsi murheiden rinnalla. Älä epäroi kertoa tai jopa hehkuttaa myös omista ilonaiheistasi, sillä jokainen ilonaihe on ystävällesi piristysruiske, josta hän saattaa saada enemmän iloa, kuin osaat kuvitellakaan.

Tarjoa konkreettista apua. Myös diagnoosin kuulemisen jälkeen. On helppo sanoa, että ”sano, jos voin auttaa jossain”, mutta avunpyytäminen voi olla vaikeaa. Ilmoita vaikka, että tuot ensi viikon keskiviikkona ruokaa, tai että viet lapsen pulkkamäkeen, kun sairastunut ei jaksa. Moni sairastunut ei alun shokkivaiheessa ole vielä valmis ottamaan apua vastaan, vaan haluaa näyttää, että pärjää kyllä itse. Siksi apua kannattaa tarjota sinnikkäästi myös diagnoosin kuulemisen jälkeen.

Muista, että ystäväsi on sairastunut, mutta hän ei ole sama asia, kuin sairaus. Syöpä on yksi elämän osa-alueista, elämään kuuluu paljon muutakin.

Kun sairastuin uudelleen viime kesänä, olin todella onnekas. Toisin kuin 2005, kukaan ystävistäni ei kadonnut minnekään. Toki olemme kolmekymppisiä, emmekä lukiolaisia, mutta en usko sen johtuvan vain iästä. Uskon, että vuosi 2005 opetti minulle niin paljon, että olen sen jälkeen osannut valita lähelleni niitä ihmisiä, joiden tiedän pysyvän tukenani, mitä sitten ikinä tapahtuukin. Kuulin joskus sellaisen sanonnan, että voit unohtaa ne, joiden kanssa olet nauranut, mutta et koskaan niitä, joiden seurassa olet itkenyt. Minä uskon siihen.

Kiitos ystäväni, että olette pysyneet matkallani mukana. En olisi selvinnyt tästä mitenkään ilman teitä.

Kiitos, kun kysyit, mitä kuuluu.

Kiitos, kun kuuntelit.

Kiitos, kun ilmoitit tulevasi käymään ja tekemään meille ruokaa.

Kiitos, kun tulit luokseni, vaikka meidän piti nähdä muualla ja vaikka olinkin juuri kuullut diagnoosin ja olimme kaikki järkyttyneitä asiasta.

Kiitos, kun tulit katsomaan minua sairaalaan.

Kiitos, kun ilmoitit tulevasi auttamaan minua viime kesänä muutossa.

Kiitos, kun tulit Prisman parkkipaikalle käynnistämään autoa kaapeleilla silloin, kun minulla oli ollut aivan paska päivä. Ja kiitos myös sinulle, joka olisit tullut, jos et olisi istunut junassa ja sinulle, joka pelkäsit, että autot syttyvät palamaan, jos me aloittelijat yritämme kaapeli-käynnistystä keskenämme, mutta tarjouduit hakemaan lapsen hoidosta.

Kiitos, kun lähetit minulle myssyn tai turbaanin silloin, kun menetin hiukseni.

Kiitos, että sanoit ääneen ne tosiasiat, joita en ehkä olisi halunnut nähdä enkä kuulla, mutta jotka minun piti tajuta.

Kiitos, että olet jo tottunut julkisiin itkukohtauksiin, joiden perään on joskus hyvä nauraa oikein kunnolla.

Kiitos, että saan nostaa seurassasi kaikki kissat pöydälle.

Kiitos, että et kadonnut minnekään. Olet yhä siinä. Et kadonnut minnekään, vaikka en aina olekaan kovin helppoa tai iloista seuraa.


En halua, että yksikään teistä joutuu kohtaamaan elämässään isoja murheita, mutta jos niin kuitenkin käy, toivon, että minä osaan olla sinulle yhtä suurena tukena, kuin sinä minulle.