Myönnän, joskus olen todella kateellinen. Kateudenpuuska tulee yllättäen mistä milloinkin ja saa minut vihaiseksi.
Olen kateellinen naisille, jotka saavat laittaa hiuksiaan, tai olla laittamatta, jos eivät jaksa. Olen kateellinen raskaana oleville naisille. Heille, joille on syntynyt lapsi. Heille, jotka voivat imettää lapsiaan. Olen kateellinen niille, jotka nousevat aamulla ja menevät töihin tai niille, jotka menevät kouluun. Niille, joiden lapset eivät leiki leegoilla, että isä menee töihin ja äiti menee lääkäriin. Niille, jotka voivat ostaa juhlamekon miettimättä, voiko sitä käyttää enää sitten, kun rinta tai rinnat on poistettu. Niille, joilla ei särje päätä, selkää tai käsiä. Niille, joiden ei tarvitse perua tapaamisia, jos joku on flunssassa ja niille, joille ei tule mieleen miettiä, että kuinkahan pitkään saa elää.
Sitten kateuden puuska menee ohi, kun huomaan, että olen taas kerran kateellinen sellaiselle ihmiselle, jonka elämästä näen vain pinnan tai muutaman yksityiskohdan. Yleisimmin olen kateellinen satunnaisille ohikulkijoille.
Sillä sitten kun tiedän ihmisestä vähänkään enempää, en enää osaa olla kateellinen. Aivan jokaisella ystävälläni, tuttavallani, perheenjäsenelläni tai sukulaisellani on nyt tai on ainakin joskus ollut sellaisia murheita, jotka tuntuvat. Ei se, että ei ole sairastunut syöpään, tarkoita sitä, että ei voisi olla murheita, tai että omista murheista ei saisi puhua. Olen edelleen kiinnostunut siitä, miten muilla menee ja haluan tietysti kuulla myös ne hyvät ja ihanat asiat ja iloita niistä.
Luin kesällä, diagnoosia odotellessa Maaret Kallion kirjan Lujasti lempeä. Se puhutteli ja herätteli monessakin kohtaa ja voin suositella sitä kenelle vain, uskon, että jokainen löytää kirjasta useita kohtia, jonka huomaa linkittyvän omaan elämään.
Itselleni yksi näistä oli pakkopositiivisuus. Tunnistin siitä itseni heti. Minulla on kyky nähdä myös asioiden valoisat puolet, mutta joskus se menee yli. Ei kaikissa maailman asioissa tarvitse nähdä aina positiivista puolta, maailmassa on myös paljon asioita, joissa nyt ei vaan ole mitään positiivista. Jos heti koittaa nähdä asioiden valoisat puolet, tulee omat negatiiviset tunteet vaan työnnettyä johonkin, josta ne sitten myöhemmin tulevat vastaan.
Olen koittanut löytää tasapainoa tässä asiassa – hyväksyä sen, että minä saan tuntea myös ne ikävät ja rumat tunteet, tuntea ne, ja sitten ne menevät ohi. Niissä ei tarvitse kuitenkaan jäädä rypemään.Voi muistuttaa itseään asioista, jotka itsellä ovat tämän kaiken keskellä hyvin, sillä niitä on paljon.
Esimerkiksi se, että me päätimme mieheni kanssa mennä naimisiin sellaisen kriisin keskellä, jonka sattuessa kohdalle monet eroavat. Se, että minulla on lapsi. Se, että minulla on sellainen tukiverkosto, jollaista parempaa ei voisi olla. Se, että asumme Suomessa, jossa voin kävellä apteekkiin hakemaan 900 euron arvoisen lääkkeen ja maksaa siitä itse 4,50 euroa, ja minulle tarjotaan muutenkin parhaat mahdolliset hoidot, eikä minun tarvitse miettiä, että mihin on varaa.
Tuntuu, että viime aikoina olisin nähnyt tai lueskellut useammankin artikkelin kateudesta. Artikkeleissa mainitaan usein, että kateus on voimakas tunne, joka kannattaa käyttää hyödyksi – kun huomaat, kenelle olet kateellinen, voit pohtia elämääsi ja miettiä, miksi olet kateellinen ja onko henkilöllä, jolle olet kateellinen, kenties hallussaan sellaisia asioita, joita kohti itsekin haluat tavoitella elämässäsi…
No shit Sherlock. Juuri nyt mitään muuta en haluaisi, kuin olla terve.
Save
Save
Save
