Moni on kysynyt minulta, että miten nyt menee, minkälainen olo on omassa kropassa? Miltä nyt tuntuu olla uudessa vartalossa?

Ensiproteesi. Saa täyttää sopivaksi vanulla, heh.

 

En osaa juuri vastata. Olo on aika turta. Mieli ei mitenkään ehdi tällaisiin yhtäkkisiin muutoksiin mukaan. Leikkaus on nyt ohi, minulla ei ole enää oikeaa rintaa. Siinä kohdassa, jossa rinta oli, on nyt noin 20 cm pitkä arpi ja iso kuoppa. Lähes täysin latinankielisestä potilaskertomuksesta selviää pienen suomennostyön (kiitos Google) jälkeen, että rinnan ja kainalon imusolmukkeiden lisäksi on poistettu osa rintalihaksesta ja rasvakudosta kainalosta ja rintakehästä.

On outoa, miten kovalta kylkiluut tuntuvat, kun niiden päällä ei ole yhtään rasvaa, eikä edes lihastakaan. Vartalossani on nyt kohta, joka todella on pelkkää luuta ja nahkaa.  Arpi on siisti. Kainalon alue tuntuu kummalliselta, se on turta ja pistelee koskettaessa hieman samalla lailla, kuin olisi istunut jalkojensa päällä liian kauan.

Nappailen grammaista panadolia kolme kertaa päivässä, niin kivut pysyvät ihan hyvin poissa. Buranaa ei sytostaattihoitojen yhteydessä suositella, sillä maksa on ihan tarpeeksi lujilla muutenkin. Sain fysioterapeutilta yksinkertaiset jumppaohjeet, joiden mukaan olisi hyvä jumpata  vähintään kaksi-kolme kertaa päivässä, joka nyt onnistuu ihan hyvin. Liikkeet on aika matalan kynnyksen juttuja, eivätkä vaadi mitään erityisvalmisteluja,  joten ohjeiden noudattaminen on aika helppoa. Osaa liikkeistä voi tehdä samalla kun tekee jotain muuta.

Eikä minulla ole nyt oikeastaan mitään muuta tekemistä, kuin kuntouttaa itseäni ja pitää itsestäni huolta, nyt kun se gradukin tuli tehtyä. Minulla on vielä dreeni, josta kudosnesteet valuvat pieneen pussiin, jota tyhjentelen. Kun saan dreenin pois, niin varmaan oleminen taas helpottuu. Perjantaina oli pakko käyttää ekan kerran pehmeitä urheiluliivejä, vaikka se tuntuikin haavan kohdalla ikävältä, sillä liivittömänä kulkeminen aiheutti jo kipuja terveeseen rintaan ja teki hartiat kipeiksi.

Tämä vaihe on siitä ihana, että ei ole sytostaatteja. On kummallinen keho, johon yrittää tottua ja käsi sekä yläkroppa, jota pitää kuntouttaa, mutta ei ole niitä kaikki voimat vieviä solumyrkkyjä, jotka tappavat syöpäsolujen lisäksi kaikki terveetkin solut ja viemät voimat täysin. Kun vain saan riittävästi nukuttua, olo on hyvä. Leikkaushaavan aiheuttama kipu on helpompi kestää, kuin sytostaatit, jotka vievät myös mielialan todella alas.

Olen todella helpottunut, että leikkaus on ohi. Taas kerran tajuan vasta jälkeenpäin, miten paljon se jännitti, niin kuin monen tutkimuksenkin kohdalla.  Mieheni totesi, että vaikutan olevan paljon paremmassa kunnossa kuin viime viikolla. En yhtään ihmettele – se, että leikkaus on nyt ohi ja että kaikki meni hyvin, on iso asia.

Tiedän, että mieli lykkää nämä asiat käsiteltäväksi jossain vaiheessa. Se ei jostain syystä onnistu nyt, vaikka tuntuu, että sairaslomalla olisi aikaa. Energiat menevät kuitenkin omaan fyysiseen kuntoutukseen ja eteenpäin selviämiseen, joten sen aika on varmasti joskus myöhemmin. Niin kuin yksi ystävistäni totesi, annetaan mielelle aikaa.

Lähdin hyvin nopeasti ihmisten ilmoille. Ulos lähteminen mahdollisimman pian oli mielestäni hyvä ratkaisu, jottei se asia kasvaisi mielessä suuremmaksi, mitä se onkaan. Keskiviikkona kävin työterveydessä, torstaina ja perjantaina näin kavereita. Tiedän jo, että ihmiset murehtivat enemmän omaa ulkonäköä kuin muiden, joten se, että olin torstaina matkassa ns. yksikyttyräisenä, ei välttämättä edes kiinnittänyt kenenkään huomiota, kun tähän vuodenaikaan on mahdollista kääriytyä isoihin neuletakkeihin. Jos joku huomasi jotain, mitä sitten? Ei tarvinnut tavata uusia, vieraita ihmisiä, joten tilanne oli helppo. Se onkin sitten jo eri juttu. Ei tarvitse kuin mainita sairastavansa rintasyöpää, niin aina tulee se tarkistusvilkaisu. Ymmärrän, että se on ihan vahinko.

Niin, miksi muuten kävin työterveydessä? Siksi, että sairauspäivärahan maksaminen katkaistaan, mikäli työsuhteessa oleva ei käy työterveyshuollon tarkastuksessa, jossa todetaan henkilön olevan tällä hetkellä työkyvytön. Onkologin lausuntohan ei siis riitä mihinkään. Taas yksi koneiston ylibyrokraattinen osa, jota en edes viitsi ajatella enempää. Saakoot Kela lausuntonsa, lääkärit lisää työtä ja sen kautta minä sairauspäivärahani, kiitos ja hei.

Kävin myös osittaisessa työhöntulotarkistuksessa työterveyshoitajalla. Hoitaja kyseli henkisestä jaksamisestani ja minä kerroin, että Tyksin kautta olen onneksi saanut keskusteluapua, joka helpottaa tilannetta. Sitten hoitaja totesi, että nyt tällaisen sairastumisen myötä varmaan osaa arvostaa niitä elämän pieniä juttuja ihan eri lailla kuin ennen.

Hoitaja-parka.

Totesin, että ei oikeastaan. Se pienien asioiden arvostaminen tuli jo aiemmin, se tuli jo ensimmäisen syövän myötä. Se ei ole kadonnut minnekään. En tiedä, miksi aina tarvitaan joku iso tapahtuma, että ihminen oppii arvostamaan niitä pieniä asioita, mutta voin kertoa, että kun sellainen on kerran jo tapahtunut, ei se valitettavasti siitä enää mullistavalla tavalla muutu, ainakaan tässä kohtaa, kun kaikki on vielä kesken. Kun joku kysyy minulta, että eikö nyt osaakin ottaa enemmän pienistä asioista ilon irti, joudun vastaamaan, että ei. Mieleeni tulee lähinnä se, kuinka epäreilua on, että toiset sairastuvat, toiset eivät ja jotkut sairastuvat vakavasti kaksi kertaa, ennen kuin täyttävät 30. Kuvittelin joskus, että kaikille tulee se sama määrä kriisejä, joillekin aikaisemmin ja joillekin myöhemmin. En enää osaa ajatella niin. Yksi sairastuminen riitti muuttamaan omaa ajatteluani ja maailmankuvaani. En olisi enää tarvinnut tätä toista.

Koitan ajatella edelleen asioista positiivisesti, tietenkin. Haluan silti  antaa kaikkien tunteiden tulla, olla ja mennä. Se on vaikeaa, elää tällaisen sairauden kanssa ja etsiä jatkuvasti tasapainoa sen asian kanssa, kuinka paljon rypeä ikävissä tunteissa, jotka joka tapauksessa on joskus elämän varrella käsiteltävä ja kuinka paljon koittaa etsiä niitä positiivisia asioita. En halua jättää asioita käsittelemättä, mutta en halua rypeä jatkuvasti itsesäälissä. En halua tulla katkeraksi, kylmäksi, enkä kovaksi.  En halua, että tämä uusi sairastuminen tekee minusta sellaista.

En ole pitänyt kiitollisuuspäiväkirjaa. Pidin sitä viime vuonna, sillä viime vuosi oli kuitenkin aika kuluttava ja halusin löytää joka ikinen päivä kolme asiaa, joista olin kiitollinen. Aiheet toki vaihtelivat eri päivinä, mutta lopetin listan kirjoittamisen, kun huomasin, että pääasiassa sieltä löytyvät ihan samat asiat joka päivä. Eniten kiitollinen olin niistä ihmisistä, jotka ovat minua lähimpänä. Ja sitten niistä, jotka ovat joskus kaukana, mutta jotka näkevät suoraan sieluuni, vaikka tavattaisiin vain harvoin. Seuraavana tulivat satunnaisessa järjestyksessä jooga, terveys ja opinnot.

Jos mietin tänään, mistä olen kiitollinen, on on lista aika pitkä. Top kolme-listani olisi seuraava: Hyvä olo, aurinko, ihana päivä kaksistaan taaperon kanssa. Sillä on maailman hauskimmat jutut! Ainakin minun mielestä.  Hän on tänään mm. osoittanut autonrenkaan jälkeä maassa ja todennut, että siinäpä on kova urakka! Ja kertonut, että hänellä on ongelma. Kun kysyin, minkälainen ongelma, oli se kuulemma ”ihan hyvä”. Unilauluja lauleskelevalle äidille hän kommentoi, että shh, suu kiinni.

No niin. Ja nyt kone kiinni. Hyvää yötä ja aurinkoa sunnuntaihin!

 

Save

Save

Save