Mikäli saa sairasloman kaltaisen mahdollisuuden miettimistaukoon, on ihan hyvä käyttää osa ajasta sen pohtimiseen, kuka oikeastaan onkaan ja minkälainen haluaisi olla. Mihin elämässäni olen tyytyväinen, mitä haluan kohentaa?

Päiväkotimaailma on minun työkenttääni. Viime vuosien uutisointi on nostanut pinnalle kaikki sen epäkohdat, kuten huonon palkkauksen, kovenevat vaatimukset, koulutettujen työntekijöiden pulan sekä loppuunpalaneet työntekijät.
Tottakai minäkin olen välillä miettinyt, voisiko elantosa ansaita helpommalla. Tai maksettaisiinko jossain toisessa työssä parempaa liksaa siitä energian, ajattelun ja kehitysideoiden palosta, jota itse suuntaan töihini.

Nyt kun olen sairaslomalla, olen hyvällä omallatunnolla vienyt omaa lastani päiväkotiin. Tärkein tehtäväni on levätä, ja lapsikin viihtyy paremmin virikkeellisemmässä ympäristössä kuin lepäävän äidin kanssa. Sitä paitsi äideillä on tapana hermostua, jos äidin nukkumisen aikana piirustuspaperi loppuu ja taideteokset päätyvät koristamaan esim. seiniä.

 

”Lumikki goes contour”. puuvärit, 2019
”Äiti ja Isä”.
Liitupiirros seinälle, 2019.

Olen kuitenkin viime aikoina miettinyt, että juttelevatko päiväkodin lapset kaikille aikuisille kaikenlaista? Vai vaistoavatko he, että tuossa menee myös päiväkodin aikuinen?

”Hei, missä paloautot ovat?”

”Saako jo mennä pihalle?”

”Missä mun lippis on?”

Sydämessäni läikähtää joka kerta, kun joku tuntematon lapsi luottavaisesti kyselee minulta kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Osoitan tytärtäni ja kerron, että olen hänen äitinsä, enkä osaa vastata.

Viime perjantaina lasta hakiessa  meinasin unohtua kokonaan lattialle istumaan ja juttelemaan lasten kanssa. Kun havahduin siihen asiaan – että istuin lattialla juttelemassa päiväkodin leluista – totesin viereisellä sohvalla istuvalle lastenhoitajalle, että kyllä huomaa, että olen sairaslomalla. Taitaa olla vaikea olla ilman lapsia!

Tänään lapseni ryhmä oli lähdössä metsäretkelle. Nuo kaikki innostuneet pienet kuravaatteineen, huomioliiveineen ja eväsreppuineen. Muutama vanhempi kirjaamassa ”tägäämässä” lastaan hoitoon, unohtuneiden vaatteiden etsiminen, edestakaisin kulkevat lapset ja ohimennen annetut hellyydenosoitukset ryhmän aikuisille. Empaattiset, selkeäsanaiset työntekijät.

Kun katsoin tilannetta ulkopuolisen silmin, minulle nousi jälleen kerran syvä kunnioitus päiväkodin työntekijöitä kohtaan. Ajattelin, miten käsittämättömän hienoa työtä he tekevät, eivät tuohon kaikki pystyisi! Kunnes havahduin ai niin, minä teen tuota samaa työtä. Ja miten paljon kuravaatteita pukiessa voikaan oppia sinnikkyydestä, oman toiminnan ohjaamisesta, tunteista, avun pyytämisestä ja toisten huomioimisesta.

Vaikka minä työskentelen eri paikassa, erilaisessa ryhmässä, niin tuon pukemistilanteen näkeminen ulkopuolelta teki omalle ammatti-identiteetilleni pelkkää hyvää. Minä en lähde tämän sairasloman jälkeen vaihtamaan alaa. Minä uskon palaavani töihin entistä innokkaampana.