Tähän postaukseen en aio kirjoittaa mitään rintasyövästä. Kirjoitukseni tulee ehkä vähän jälkijunassa, mutta koko Alyssa Milanon aloittama #metoo –kampanja herätti niin paljon ajatuksia, etten voi olla kirjoittamatta siitä. En voi ohittaa tätä asiaa, enkä pysty edes ajattelemaan muita asioita, ennen kuin olen kirjoittanut tästä.

Maanantaina Facebook -feedini täyttyi julkaisuista:

”Me too.

If all the people who have been sexually harassed or assaulted wrote ’me too’ as a status, we might give people a sense of the magnitude of the problem.”

Itsekin laitoin tämän statukseeni. Uskon, että seksuaaliselta häirinnältä kokonaan välttyneitä naisia on todella pieni prosentti, jos heitä on ollenkaan. Silti myönnän, että alkuun ajattelin, että onko kampanjalla juuri mitään merkitystä – eivätkö muka kaikki tiedä jo, miten yleistä koko homma on?

Vähitellen valkeni, että ei. Kaikki eivät tosiaankaan tiedä. Alussa mieleeni tuli ihan arkipäiväisiä häirintöjä, mitä nyt varmaan kaikki ovat kokeneet. Sitten pelästyin omaa ajatusmalliani. Onko häirintä ihan totta arkipäiväistä? Koska siihen on turtunut niin kovasti, että on ajatellut sen olevan asia, johon nyt vaan on pitänyt tottua? Jos minun on muka pitänyt tottua siihen, tarvitseeko tulevienkin sukupolvien tottua? Eihän minun tyttäreni tarvitse tottua?

Muiden kirjoituksia lukiessa olen muistanut asioita, jotka olen aktiivisesti koittanut unohtaa. Asioita on putkahdellut mieleen tasaisesti ja olen yllättynyt itsekin siitä, miten paljon näitä kokemuksia on.

Ylä-asteella ei voinut välttyä seksistisiltä kommenteilta. En tiedä, miksi pojilla oli oikeus kommentoida kenen tahansa tytön vartaloita ihan miten sattuu. Minä vältyin kuitenkin kourimiselta, mitä jotkut saivat osakseen. En tiedä, miksei siihen puututtu. Opettajat eivät tästä toki edes tienneet, mutta miksemme me osanneet puuttua? Miksemme osanneet tai uskaltaneet kertoa kenellekään?

Kun tein 19-vuotiaana porrassiivoojan töitä, oli usein moni kommentoimassa vartaloani. Tein myös suursiivouksia, ja kerran  pesin tuuletusparvekkeiden ikkunoita eräässä kerrostalossa. Olin siis tikkaiden päällä parvekkeella. Oli aurinkoinen kesäpäivä. Taloyhtiön sedät istuivat sisäpihalla kalja kädessä kommentoimassa persettäni ja huutelivat aina välillä, että voisivat tulla pitelemään kiinni, etten vaan tippuisi.

Ollessani yökerhossa töissä lasienkerääjänä, oli kouriminen todella sitä arkipäivää. Kädet tulivat jostain joka ikinen ilta ja kävivät kiinni rintoihin tai takapuoleen. Kun huusin vihaisesti kourijoille takaisin, sain osakseni naurua tai kommentin huonosta asiakaspalvelusta. Joka työvuoroon mahtui joku, joka olisi halunnut treffata vessassa tai takapihalla työvuoroni jälkeen. Kun heitin erään lapulla saamani puhelinnumeron lattialle, minulle kerrottiin vihaisesti, etten muka voisi tehdä niin. Kysyin, että miten niin. En saanut vastausta.

Muistan elävästi, kun eräs mies istui kavereineen pöydässä ja oli yrittänyt kiinnittää huomioni huutelemalla jo monta kertaa. No, minua ei valitettavasti kiinnostanut. Hän oli ostanut pullon skumppaa ja sitten hän teki jotain, jolla sai varmasti täyden huomioni.

Kun tulin pöydän kohdalle, hän tukki kulkuväylän. Tämä kaksi kertaa itseni kokoinen mies asettui eteeni, laski kasvonsa minun kasvojeni tasolle, katsoi suoraan silmiin ja alkoi liikutella skumppapullon suuta suussaan edestakaisin. Minua ällötti, hänen kavereitaan nauratti. Kun olin kaksi kertaa huutanut päin naamaa, että väistä, tönäisin tämän humalaisen miehen takaisin sohvalle istumaan. Hänen kaverinsa nauroivat ja taputtivat. Työvuoro jatkui normaalisti.

Baarissa työskennellessä ja muuten ihmisten ilmoilla on kuitenkin aina yleensä joku, joka voi auttaa. Eri asia on silloin, kun on yksin.

21-vuotiaana lähdin aupairiksi Müncheniin. Olin ollut kaupungissa viikon ja ajattelin lauantaina lähteä katselemaan kaupungin iltaelämää. En päässyt kuitenkaan edes kaupunkiin asti, kun tunsin paikallisjunassa tuijotuksen. Mies ei silmäillyt minua, vaan tuijotti. Minua alkoi ahdistaa. Vaihdoin junaa ja mies seurasi perässä. Tuijotus ei loppunut. Katsoin metrokarttaa ja keksin, että jos vaihtaisin junaa neljä kertaa, pääsisin samaan pisteeseen ja saisin selville, seuraako mies minua vai ei.

Mies seurasi minua kaikki neljä junanvaihtoa. Ne muodostivat ympyrän, jota kukaan tuskin kulkisi tarkoituksella. En ollut miettinyt sinne asti, että mitä sitten teen, jos toteaisin, että mies todella seuraa. En ainakaan lähtisi katsomaan sitä keikkaa, jota olin suunnitellut meneväni katsomaan, vaan tahtoisin kotiin. En vain tiennyt, miten pääsisin miehestä eroon.

Päätin livahtaa johonkin satunnaiseen kahvilaan. Mies tuli perässä. Lähdin pois. Mies tuli perässä ja lähestyi. Ajattelin, että en uskaltaisi nyt lähteä kotiin, vaan jäisin siihen vilisevään risteykseen. Mies tuli luokseni. Kysyin hyvin tiukkaan sävyyn, että minkä takia hän seuraa minua. Hän kertoi, että haluaisi kutsua minut luokseen maistelemaan erittäin hyvää viiniä. Sanoin, että en halua tulla. Hän maanitteli minua vielä muutaman kerran, mutta kun olin tarpeeksi monta kertaa sanonut ei, hän uskoi. Huokaisin helpotuksesta – tosin liian aikaisin.

Pelokkaana lähdin suoraan kotiin. Ei tehnyt mieli kulkea kaupungilla.

Asuntoni oli perheen asunnon lähellä. Sinne piti matkustaa keskustasta paikallisjunalla puoli tuntia, kävellä alikulkutunnelista, ottaa pyörä katoksesta ja pyöräillä muutama kilometri asunnolle. Jäin ainoana pois junasta. Katselin ympärilleni. Oli pimeää, eikä ketään missään. Ihan rauhallista. Enää sillan ali, pyörä alle ja onnellisena kotiin nukkumaan. Tänä yönä ei sattunut onneksi mitään pahaa, ajattelin.

Kuljin sillan ali ja lähestyin polkupyörien röykkiötä. Parkkipaikalla oli auto, johon syttyivät valot. Ikkuna avautui ja  pelko iski minuun voimakkaampana kuin ikinä. Mies kysyi, missä on lähin McDonalds. Huokaisin taas helpotuksesta ja ohjeistin, että tee U-käännös ja aja tien päähän ja käänny sitten oikealle, niin löydät perille. Miehestä  nämä yksinkertaiset ohjeet kuulostivat kuitenkin vaikeilta. Hän pyysi, että tulisin autoon. Toistin ohjeet ja sanoin, että hän löytää kyllä niiden avulla perille. Rupesin etsimään pyörääni satojen pyörien joukosta ja kuulin, kun auton ovi avautui ja pamahti sitten kiinni.

Olin aina sanonut äidille, että minusta ei tarvitsisi huolehtia, sillä minulla on niin kova ääni, että kun huudan, niin ihan varmasti joku kuulee. Jos joku yrittää joskus tehdä minulle jotain pahaa, niin minä voin aina huutaa niin kovaa, että joku tulee auttamaan. Miten naiivi ajatus. Huutoa ei välttämättä tule. Voi olla, että pelottaa niin paljon, ettei siihen pysty.

Tosipaikan tullen en pystynyt huutamaan. Se kävi mielessä kyllä, mutta en uskaltanut huutaa, sillä  lähellä ei ollut taloja vaan pelkkää metsää ja pelkäsin, että mies kävisi agressiivisemmaksi.

En muista enää, miten löysin pyöräni ja miten sain sen lukosta auki, kun samalla hetkellä tunsin käden lantiollani ja miehen käskevän äänen tulla autoon. Sitten huusin, riuhdoin jotenkin itseni irti ja pyöräilin asunnolle niin lujaa, kuin pääsin. Kun pääsin kotiin, vedin oven lukkoon, tarkistin liioitellen jopa kerrostalon kolmannen kerroksen ikkunatkin ja ryntäsin vessaan oksentamaan.

Olin ollut maassa vasta viikon ja mietin jo, voisinko enää ikinä lähteä siellä minnekään. Lähtisinkö kuitenkin heti kotiin? Vai viettäisinkö kesän, jossa välillä vahtisin lapsia ja lopun ajan istuisin asunnossani sisällä miettien, uskaltaako sitä oikeastaan enää koskaan mennä minnekään?

Sitten muistelin, että onhan sitä nyt ennenkin pakoon juostu. Asuessani Turussa ensimmäisen kerran, olin 19-vuotias, kun kerran tulin yksin baarista kotiin. Joku huuteli jotain ja lähti perään. Juoksin kotiin ja mies seurasi kotiovelle asti. Toki tuon jälkeen kävelin kotiin aina kiertoreittiä, ellei joku kavereistani lähtenyt saattamaan minua kotiin, mutta kuitenkin. Selvisinhän siitäkin, enkä oikeastaan olisi Suomessa yhtään enempää turvassa, kuin Keski-Euroopassa.

Päätin, etten anna niiden voittaa. Minä viettäisin unelmieni kesän ulkomailla, enkä antaisi ahdistelijoiden pilata sitä. Kävisin tasan tarkkaan siellä, missä halusin käydä. Toki se, että pian naapuriini muutti toinen aupair, jonka kanssa saatoimme kulkea yhdessä, helpotti tilannetta suuresti.

Sen ajan, että nainen ei saisi kulkea yksin minnekään, piti olla ohi ja silti huomasin, että joskus se oli vaarallista. Moni muukin on kirjoittanut, että ensireaktio tähän kampanjaan oli ajatella, että miksi tästä edes puhutaan, kun tämä on niin tavallista. Uhrit syyllistävät itsensä ja miettivät, että olivat ehkä pukeutuneet väärin, olivat väärässä paikassa tai olivat ehkä liian ystävällisiä. Ajattelemme, että ehkä tämä nyt vaan on osa naisena olemista – joutua uhrin asemaan. Sitten emme puhu näistä asioista, sillä kukapa haluaisi leimautua uhriksi. Voin kertoa, ettei kukaan.

Kun nyt jälkikäteen mietin näitä tapahtumia, mieleeni tulee, onko asioiden luonnehtiminen arkipäiväisiksi puolustuskeinomme. Kun tiedostamme, että kaikille muillekin on ehkä käynyt joskus näin, auttaako se meitä unohtamaan asiat ja työntämään ne mielemme perälle, kun emme ole ainoita, joille näin käy? Unohdammeko tuoda asiat esille, kun mietimme, että ehkä vika oli kuitenkin meissä itsessämme?

Eikö meillä tosiaan ole mitään  muuta keinoa selvitä elämässä eteenpäin, kuin todeta, että näitä nyt sattuu, kaikille? Lakaista asia maton alle? Tehdä asiasta todella sellainen ihan arkipäiväinen ja tavallinen juttu, vaikka asialle pitäisi ehdottomasti tehdä jotakin?

Eikä tässä ollut edes kaikki – tilanteita on ollut niin paljon. En halua, enkä pysty muistelemaan kaikkia. Ja mietin  tätä kirjoittaessani väkisinkin, että kuka nyt osoittaa minua sormella ja sanoo, että oikeastaan kaikki oli omaa vikaani.

Miehetkin kokevat seksuaalista häirintää ja jostain syystä se on vielä suurempi tabu. Silti valtaosa seksuaalista häirintää kokeneista on naisia. Nyt kun asia on nostettu esille, voitaisiko sille tehdä jotain? Tehdä joku ero ahdistelun ja flirtin, huumorin ja alistamisen sekä kourimisen ja molempien osapuolten haluaman kanssakäymisen välille?

 

Kannattaa lukea vielä ainakin Stellan ja Jennin postaukset aiheesta.