Heinäkuusta lähtien olen yrittänyt päästä tapaamaan psykiatria. Se päivä koitti viimeinkin tänään. Välimatka siitä, kun itse tajuaa tarvitsevansa apua ja siihen, että apua saa, on valitettavasti pitkä ja kivinen ja ansaitsee siksi ihan oman postauksensa. Kirjoitan siitä toisella kertaa.

Olin koko eilispäivän aivan stressaantunut. Mitä jos psykiatri ei ymmärrä minua? Mitä jos se toteaa, että en ole vielä valmis palaamaan töihin? Mitä jos se ei koe, että tarvitsen psykoterapiaa? Mitä, jos se ei kuuntele minua oikeasti eikä perehdy asioihini, vaan tekee vaan nopeasti jonkun ratkaisun ennen seuraavaa potilasta? Mitä, jos minulle taas kerran sanotaan, että tottakai sinulla on vaikea olla, kuuluu prosessiin ja olet normaali! Luulitko, että syöpä on helppo juttu? Tottakai sinun kuuluu olla väsynyt ja huonolla tuulella! Ei kai se mikään ihme ole! En ole sinusta huolissani, kun ei ole työuupumuksen merkkejä! Tai jotain muuta, jota olin kuullut tätä kertaa aikaisemmin.

Kaikki pelkoni osoittautuivat tässä kohtaa onneksi turhiksi. Psykiatri oli perehtynyt kaikkiin papereihini, myös niihin, jotka oli kirjattu viime syövän aikoihin, 2005-2006. Hän oli täysillä tilanteessa läsnä ja halusi tietää asiat perinpohjaisesti. Hän kysyi, miten voin. Miten jaksan. Mitä muistan hetkestä, jolloin sain rintasyöpädiagnoosin. Olenko saanut lähipiiriltäni apua vai olenko joutunut toimimaan muiden tukipilarina oman sairastamiseni aikana. Keneltä olen itse saanut voimaa ja onko minulla jotain omia juttuja, omaa tekemistä, joka saa olon paremmaksi.

Rintasyöpädiagnoosin kuuleminen ei tapahtunut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ei se ole jäänyt kaivamaan mieltäni. Sen sijaan kaksi päivää myöhemmin, kun sain kerralla kuulla tarkemmin syöpädiagnoosistani ja siitä, ettei minulta voida ottaa munasoluja talteen ja että ainakaan tuon gynekologin mukaan toinen lapsi ei tällä kropalla näiden hoitojen jälkeen vaan koskaan tule onnistumaan, musersi minut täysin.

Kerroin ystäväpiiristäni. Yksittäisistä luottoystävistäni. Ja siitä porukasta, jonka kanssa ehdimme nähdä useamman kerran vuodessa ja jolta saan yhdellä kertaa niin monta näkökulmaa. Kerroin ihmisistä, joilta olen saanut käytännön apua. Mutta sitten kerroin myös, että olen joutunut tukemaan muita. Kun olen ollut menossa leikkaukseen, minulle on soitettu ja kauhisteltu, miten kamalaa on joutua leikkaukseen. Olen ajautunut tilanteeseen, jossa joudun rauhoittelemaan muita, vaikka itse olisin eniten tarvinnut lohdutusta – minulle itsellenihän tuo kaikki tapahtui.

Psykiatri oli ilahtunut siitä, että teen töitä lasten kanssa, pienten lasten opettajana. Hän totesi, että ainakin vanhoista papereista päätelleen se oli jo silloin asia, jonka parissa halusin tehdä töitä. Haaveammattini.

Tämä sai minut muistamaan sen 16-vuotiaan Minnan, joka mietti, miksi oli jäänyt henkiin ja mitä hyvää voisin maailmalle antaa, kun olen tänne saanut jäädä. Ja että lasten kanssa oleminen on aina ollut minulle luontevaa.  Tämä oli hyvä muistutus siitä perimmäisestä syystä, minkä takia olen halunnut hakeutua tekemään juuri sitä työtä, jossa nyt olen.

Työ on edelleen minulle merkityksellistä ja tuo minulle voimaa. Se, ettei keskittymiskykyni ole enää sama, eikä minusta aina tunnu siltä, että pystyisin tekemään työni tarpeeksi hyvin, ei johdu syöpähoidoista. Se ei johdu älypuhelinten ajasta ja siitä, että me ihmiset nyt vaan olemme nykyään huonompia keskittymään. Se ei johdu siitä, että olisin huono työssäni, enkä osaisi mitään. Keskittymiskyvyn puute ja vaikeus tehdä pieniäkin päätöksiä ovat masennuksen oireita.

Niin, minulla on siis keskivaikea masennus – jos jollekin se on vielä epäselvää.

Sain kuulla monta oloa helpottavaa asiaa. Kuten sen, että voisin mahdollisesti päästä psykoterapiaan jo hyvinkin pian. Tapauksessani sairaanhoitopiiri voisi mahdollisesti ostaa palvelun ostopalveluna, eikä KELA:n päätöstä tarvitsisi odottaa. (Psykoterapiaan pääsy siis edellyttää aina käyntiä psykiatrilla, ellei terapiaa pysty maksamaan täysin omasta pussista.) Pääsen jo pian keskustelemaan psykologin kanssa siitä, minkälaiselle terapeutille minä voisin hakeutua. Tämä tuntuu mahtavalta. Olen lähempänä psykoterapiaan pääsyä, kuin koskaan aiemmin.

Odotan aika paljon sitä, että voisin kerran viikossa jutella aikuiselle ammatti-ihmiselle, joka näkee tilanteeni ulkopuolelta. Olen saanut akuutteihin tilanteihin keskusteluapua toki aiemminkin, mutta nyt olisi oikeasti luvassa joku, jonka kanssa ei ole kiirettä, ja joka ehtisi nähdä minut kerran viikossa aiempien kerran kuussa -aikojen sijaan ja joka on sen 45 min vain minua varten.

Että voisin taas oppia näkemään kaikki värit.