Oman syöpädiagnoosin kuuleminen ei ole helppoa. Sen kertominen muille ei ole yhtään sen helpompaa.
2005, kun sairastuin Hodgkinin tautiin 16-vuotiaana, se oli vielä vaikeampaa. Ainoat käyttämäni some-kanavat olivat msn-messenger ja irc-galleria, eikä niissä kummassakaan asian jakaminen tuntunut oikealta. Irc-galleria-tilini jopa poistin hetkeksi, sillä ulkonäköni muuttui niin rajusti, etten sairauden aluksi halunnut julkaista itsestäni yhtään uutta kuvaa. Useille ystävilleni ilmoitin asiasta tekstiviestillä, sillä huomasin hyvin pian, miten vaikeaa asiasta oli puhua puhelimessa. Se oli vaikea kertoa ja se oli myös vaikea ottaa vastaan. Vaikeamman asiasta teki myös se, että silloin asiat etenivät niin nopeasti, että olin teho-osastolla ennen kuin olin ehtinyt edes kertoa epäilyistä kenellekään.
Infektioriskin kanssa oltiin todella tarkkoja ja sairaalasta painotettiin, että lukiota olisi syytä jatkaa omaan tahtiin, vaikka itse en olisi alunperin olisi edes halunnut mennä sinne syksyllä takaisin. Vaikka ensimmäinen lukiovuosi oli mennyt mukavasti, minulla oli hyviä ystäviä ja sitten satunnaisia kivoja kavereita ja porukka oli mukava, ikätovereiden reaktiot pelottivat minua aivan hirveästi. En enää tarkkaan muista, mitä kaikkea silloin pelkäsin, mutta en olisi halunnut mennä. Hoitohenkilökunta kuitenkin tiesi paremmin, mikä olisi minulle hyväksi, ja lähdin kouluun tietyillä ehdoilla – ei jonotuksia ruokalassa, ei hengailua käytävillä, ei istumista kenenkään sellaisen lähellä, jolla on flunssa tai muu tarttuva tauti. Toisin sanoen, sairaudesta olisi pakko kertoa, jotta ihmiset voisivat kertoa olevansa flunssassa.
Minulle tarjottiin sairaalasta montaa eri henkilöä, jotka voisivat tulla kertomaan asiasta puolestani, en olisi ollut ensimmäinen lastenosastolta, jonka mukaan olisi lähetetty kouluun joku, joka kertoo. Päätin, että ei, jos asiasta joku kertoo, niin se olen sitten minä itse. Kuinka kukaan uskaltaisi edes tulla juttelemaan, jos joku muu kertoisi asiasta?
Asian kertominen luokassa on yksi niitä elämän hetkiä, joita en unohda koskaan. Luokanvalvojamme, sijainen, joka oli ensimmäistä päivää koulussamme töissä, tiesi, että minun pitäisi kertoa asia ensimmäisellä tunnilla. Hän alkoi kysellä hivenen hermostuneesti, että haluaisiko joku kertoa jotain kesästään. Joku naurahti, kesäkuulumisia. Aloin kertoa, ihan omalta paikaltani. Että olen sairastunut imusolmukesyöpään, se on se sama, mikä Saku Koivullakin oli, ennuste on hyvä, en saa saada flunssaa, kertokaa jos teillä on flunssa, on jotain erityisjärjestelyjä ja että olen silti se sama vanha Minna tämän kaiken alla.
Koko tänä aikana kukaan ei sanonut mitään. Ei rapistanut mitään. Ei tehnyt mitään muuta, vain kuunteli. Koskaan ennen, enkä koskaan jälkeen en ole ollut läsnä luokkatilassa, jossa on niin täydellisen hiljaista.
2017 kerroin muutamille ystävilleni asiasta Whatsapp-viestillä – siis lähinnä niille, jotka olivat tienneet, että asiaa epäillään. En oikeastaan tiedä, miten muut asian kokevat, mutta minusta se ollut on helpompaa lähettää viesti, kuin vaikka soittaa. Kun on raskasta jo omien ja perheiden kokemien tunteiden kanssa, on vaikea ottaa vastaan puhelun aikana tulevat tunnereaktiot, kun on kuitenkin monta ystävää, jolle haluaa kertoa. Sanoja ei välttämättä löydy paremmin kummassakakaan versiossa, mutta ei tarvitsekaan.
Päätin hyvin pian, että kertoisin sairaudestani Facebookissa. Tieto sairastumisestani leviäisi kuitenkin, joten koin, että olisi parempi, että tälläkin kertaa kertoisin sairastumisestani itse. Saisin itse valita sanani ja ihmiset tietäisivät, että mitä nyt tapahtuu. Odotin, että esimieheni palaa kesälomaltaan, jotta voisin kertoa asiasta ensin hänelle, jonka jälkeen julkaisin asiasta päivityksen.
Sain niin paljon kommentteja ja viestejä ihmisiltä, että seuraavana päivänä kun makasin tiputuksessa kahdeksan tuntia, käytin siitä ajasta yhtään liioittelematta ehkä kuutisen tuntia viesteihin vastailuun. Olin täysin äimistynyt – sellaisetkin ihmiset, jotka eivät edes olleet Facebookissa, kuten jotkut vanhat työkaverini, laittivat minulle viestejä. Lopulta päivitin vielä uudelleen, että olen ilahtunut ja kiitollinen viesteistä, mutta en valitettavasti ehdi vastata niihin kaikkiin, sillä niitä tuli niin paljon – ja silti tiesin, että minulla oli viestien lähettäjien lisäksi joukko hiljaisia tukijoita, jotka olivat hengessä mukana, mutta joko tiesivät jo, miten paljon saan viestejä tai pohtivat edelleen sitä, miten asettelisivat sanansa tai oliko minulle ylipäätään sopivaa laittaa viestiä.
Minulla on myös edelleen tallella laatikko, johon olen säilönyt kaikki kortit ja kirjeet, joita sain vuonna 2005. Niitäkin tuli paljon – ei toki yhtä paljon kuin viestejä nyt, mutta paljon kuitenkin. Ne ilahduttavat minua vielä edelleenkin.
2005 hoitojen päätyttyä hiukseni alkoivat kasvaa taas ja kävelin kouluun ensimmäistä kertaa ilman huivia. Minut huomasi jokainen. Sain kehuja ja kommentteja ystäviltä ja tutuilta, mutta se, mikä tuntui vielä suuremmalle, olivat sellaisten ihmisten reaktiot, joista en tiennyt muuta, kuin kasvot. Jokainen tuntui ilahtuvan nähdessään minut, vaikkei olisi edes juuri tuntenut. Toki lukio oli pieni Liedon lukio, joten kaikkihan asiasta tiesivät, mutta silti. Opin sinä päivänä meistä ihmisistä sen, että meistä jokaisesta välittää paljon suurempi määrä ihmisiä, mitä osaamme edes ajatella.
Save
Save
