Syöpähoidot vaikuttavat moneen eri asiaan. Niistä yksi on hedelmällisyys. Nykyään on vallitseva käytäntö, että jos potilas on nuori, otetaan sukusoluja talteen ennen hoitoja, jotta myöhemmin olisi mahdollista saada biologisia lapsia. Olin kaksi päivää diagnoosin kuulemisen jälkeen gynekologisessa tutkimuksessa tätä toimenpidettä varten. Tutkimuksen aikana lääkäri vaikutti jokseenkin hämmentyneeltä.

Sanottiinko siellä synnytyksessä jotain sun kohdusta?

En kyllä muista. En todellakaan. Monen eri tapahtumaketjun jälkeen synnytin lopulta suunnitellusti sektiolla. Tilanne säilyi koko ajan rauhallisena, mutta itse en ollut kovinkaan seesteinen. Vaikka  makasin leikkauspöydällä puudutettuna, se oli silti synnytys. Valtava hormonimyrsky ja tunnekuohu. En muista synnytyksestä juuri mitään muuta, kuin että mieheni oli vieressäni, edessäni oli näköeste ja yhtäkkiä minä vain kuulin oman lapseni ensiparkaisun. Miten kummallista se oli! Ja kuinka lapsi tuotiin minulle näytettäväksi ja kuinka absurdilta se kaiken valmistautumisenkin jälkeen vain tuntui. Tuo on meidän lapsemme. Ja kuinka minä jäin edelleen leikkauspöydälle, jotta haava voitaisiin sulkea ja lapsi lähti isänsä kanssa jo heräämöön. Meidän lapsemme. Ei, en todellakaan muista, sanottiinko kohdustani jotakin synnytyksessä, tai sen jälkeen.

Lääkäri toteaa, ettei löydä toista munasarjaa. Munasolujakin näkyy vain kaksi. Jotta munasoluja voisi ottaa talteen, olisi niitä oltava 10-20. Ei kannata käyttää viikkoja munasolun talteenottoprosessia varten, sillä talteen ei saataisi juuri mitään ja syöpähoitojen aloittaminen venyisi turhaan.

Tieto on musertava. Samaan aikaan tajuntaan syöksyy voimakkaasti se, kuinka ihmeellistä se on, että tällaisella taustalla olen ylipäätään saanut tulla äidiksi. Ja toisaalta se, että toivottua pikkusisarusta, meidän kuopusta, ei ole tulossa välttämättä koskaan, ainakaan siten, miten lapset useimmiten saavat alkunsa. Jos meille joskus vielä syntyy lapsi, edellyttää se hedelmöityshoitoja. Minulle kerrotaan tämä asia tasan kaksi päivää syöpädiagnoosin kuulemisen jälkeen, enkä pysty käsittämään sitä.

Ja vaikea se on käsittää edelleenkin. Miten suuri onni meillä on ollut, että olemme saaneet tyttären. Elämä lapsen kanssa ei ole aina helppoa, etenkään, kun syöpähoidot vievät kaikki voimat, eikä taapero ymmärrä, ettei äiti jaksa.  Kuitenkin hän tuo meille aivan valtavan paljon iloa ja valoa sekä päiviimme rutiinia, vaikka elämä olisi kuinka mullin mallin. Kun katson lastani, niin pakahdun onnesta ja mietin, miten meille on voitu suoda tuollainen ihme.

Mutta kun tyhjennän muuttolaatikoita ja löydän mahdolliselle pikkusisarukselle säästetyt rintapumput ja tuttipullot, sydämeni särkyy.

 

Kuvat heinäkuussa 2015, Jaana Kotamäki

Save

Save