Mitä viime vuonna oikein tapahtui? Tuntuu, että en enää muista. Ihmisen psyykehän toimii niin – sitä unohtaa ne asiat, jotka ovat niitä kaikkein vaikeimpia. Ne työntyvät jonnekin ihmisen sisimpään, epämääräiseksi möykyksi asioita.

No kannattaisiko ne sitten käsitellä?

Tietysti. Totta kai. Eihän vaikeita asioita kuuluisi eikä kannattaisi kasata sisälleen. Ne pitäisi käsitellä, niistä kuuluisi saada elämään uusia näkulmia ja sisältöjä, joista voisi sitten ammentaa. Jakaa elämänviisauttaan muillekin.

Ihmisen, joka ei tätä tautia ole kokenut, on helppo sanoa, että käsittele asiat ja jatka elämää. Nauti siitä, mitä sinulla on, sinulla on niin paljon! En aio kieltää sitä. Olen saanut elämältä paljon. Mutta onko kiellettyä se, että tuntuu pahalta? Onko kiellettyä, että murehtii tulevaisuutta, kun nyt juuri elämässä käsillä on vain tämä hetki?

Ei mielessäni pyöri jatkuvasti viime vuonna tapahtuneet asiat. Edelleenkin tuntuu, että muistan asiat huonosti, tai että ainakin minusta tuntuu siltä, että muistan huonosti. Ehkä siksi kaikki tuntuukin niin epämääräiseltä.

Olen jatkoajalla toista kertaa. Olen käynyt läpi syöpähoidot, jotka alkoivat ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana ja toisella kertaa 28-vuotiaana. Ensimmäisen syövän jälkeen oli kuitenkin helpompi luottaa elämään ja lähteä rohkeasti toteuttamaan kaikkia niitä asioita, joista olin unelmoinut ja joista olin pelännyt, että mitä jos kuolenkin, ennen kuin ehdin ne toteuttaa. Tunsin suunnatonta iloa opiskelupaikasta, matkustelusta, ensimmäisestä asunnosta ja huolettomaan nuoruuteen heittäytymisestä.

Nyt takanani on kahdet syöpähoidot. Kaksi kertaa, jolloin jouduin miettimään, että mitä jos kuolenkin. Pidän itseäni edelleen nuorena, mutta elämäni on eri kohdassa. Olen äiti. Eniten pelkäsin hoitojen aikana, että mitä jos rakas lapseni joutuu kasvamaan ilman minua. Ja myös itsekkäästi – entä jos en saa seurata hänen kasvuaan.

Sitä pelkään edelleen. Herceptin-pistoksia tulee vielä muutama, laskelmieni mukaan ne ovat ohi marraskuun alussa. Sitten en saa enää mitään lääkkeitä syövän uusimista vastaan. Kuinka kauan menee, ennen kuin sairastun uudestaan? Muutama kuukausi, puoli vuotta, viisi vuotta, kymmenen? Mitä jos saisin 11 tervettä vuotta väliin, niin kuin viimeksikin? Mitä jos terveitä vuosia onkin 20 tai jopa enemmän? Kuten olen aiemmin kirjoittanut, rintasyövän uusimisriski on ainakin omalla kohdalla ihan realistinen pelko.

Ja toki, vaikka syöpä uusisi ja leviäisi, saattaisin elää vielä useita vuosia. Syöpäkroonikon elämä on kuitenkin erilaista, kuin syöpäkuntoutujan elämä. Kroonikon ei enää tarvitse pelätä pahinta, sillä pahin on jo tapahtunut.

Eihän meistä kukaan tiedä, ett koska täältä lähtee. Kaikki kuolevat joskus. Mutta jos ei ole koskaan joutunut oikeasti pelkäämään kuolevansa, edes kerran, saati kaksi, ei voi mitenkään ymmärtää, miten vaikea on luottaa elämään kahden syövän jälkeen. Vaikka ikää onkin vasta 30 vuotta, ei ikä ei ole minua ennenkään suojannut sairastumiselta.