Viime postauksen jälkeen on taas tapahtunut niin paljon asioita, etten oikein tiedä mistä aloittaa.

Joulunpyhät eivät menneet aivan suunnitelmien mukaan. Mieheni oli ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen vapailla, kun yleensä joulunpyhät on suunniteltu hänen työvuorojensa mukaan. Odotin kovasti sitä, että saisimme viettää joululomaa koko perhe yhdessä.

Jouluaatto menikin ihanasti perheen parissa. Ensimmäinen joulu, kun lapsi osasi jo odottaa joulupukkia ja päivä oli jännitystä ja iloa tulvillaan. Aattoyönä minulla alkoi kuitenkin olla nuhainen olo ja aamulla heräsin aivan väsyneenä. Päivä meni nukkuessa ja kuumetta mitatessa ja illalla lämpö oli taas noussut 38 asteeseen – oli aika lähteä päivystykseen. Tapahtumat noudattivat täsmälleen samaa kaavaa, kuin viimeksikin.

Verikokeet paljastivat, että tulehdusarvo oli vaivaiset 19. Uusi sytostaatti on kuitenkin keholleni niin voimakas, että valkosolut näyttävät laskevan hälyttävän alas aina viikko lääkkeen antamisesta. Mikä tahansa virus ottaa helposti vallan, jos kehon oma puolustusjärjestelmä ei toimi lainkaan. Minut kärrättiin päivystyksestä syöpäosastolle ja sain antibioottia suoneen kolme kertaa päivässä – tämä on tehokkaampaa, kuin tabletit.

Tapaninpäivänä olo oli surkea. Omasta puolestani ja myös perheen puolesta. On murheellista, että sellaisen juhlan keskellä, jota useimmat haluavat viettää oman perheen kesken, yksi perheestä on sairaalassa ja muut murehtivat hänen tilaansa.

Tajusin myös, miten paljon huonekaveri vaikuttaa sairaalassa viihtymiseen. Viimeksi huonekaverini oli ihan mahtava ja meillä riitti paljon puhuttavaa, tällä kertaa en kuitenkaan voinut sanoa samaa. Huoneeni toinen asukas oli vanha nainen, joka oli todella huonossa kunnossa. Hän oli lähes kuuro ja halusi katsoa TV:stä kaikki joulukonsertit, eikä oikein ymmärtänyt, kun pyysin laittamaan ohjelmaa hiljempaa. Lepääminen oli hankalaa, kun volyymi oli sitä luokkaa, että omiin korviini sattui. Osastolta sain korvatulpat, mutta ne eivät oikein riittäneet. Välilä tuntui myös, että hän halusi kysellä minulta eri asioita vain siksi, että pääsisi kritisoimaan elämänvalintojani – minun olisi esimerkiksi pitänyt tehdä lapset 19-vuotiaana, niin kuin hänkin, niin ei tarvisi tässä kohtaa enää murehtia, että niitä ei välttämättä tule yhtä enempää.

Totesin, että 19-vuotiaana en edes ollut parisuhteessa, ja vaikka olisin ollutkin, niin ensimmäinen syöpä vei teini-iästäni kaksi vuotta, enkä olisi ollut siihen vielä valmis. Tapasin mieheni 24-vuotiaana ja tulin raskaaksi 26-vuotiaana, joten mielestäni emme edes odottaneet kovin kauaa. Toivon, etten  itse koskaan tule ihmiseksi, joka kokee oikeudekseen sanoa mitä vaan, ihan vain siksi, että on vanhempi kuin toinen.

Mummo rauhoittui ensimmäisten päivien jälkeen ja jouduinkin pohtimaan, miksi ärsyynnyn hänestä. Toisaalta minun kävi häntä sääliksi, sillä hänen miehensä makasi toisessa sairaalassa, eikä viiden päivän aikana kukaan käynyt häntä katsomassa. Hänellä oli paljon kipuja ja vaivoja. Kai minua pelotti.   Jokainen meistä tulee joskus vanhukseksi. On vaikeaa katsoa vierestä toisen tuskaa, kun tajuntaan iskeytyy, että vaikka en ole vanha, niin sairastamme samaa tautia ja minäkin saattaisin olla vielä paljon, paljon heikommassa kunnossa.

Ja silti, kuinka heikkoon kuntoon olen mennyt. Luulen, että seuraavan sytostaatin jälkeen koittaa taas sama juttu – menee viikko ja olen sairaalakunnossa. Nyt olen ainakin henkisesti varautunut asiaan.

Pääsin pois sairaalasta, kun valkosolut olivat lähteneet nousuun. Siellä meni taas viisi yötä ja päivää. Kotiuduin perjantaina, oli ihana päästä uudeksi vuodeksi sairaalasta pois. Vuodenvaihde sujui leppoisasti ystävien luona – oli ystäviä, joita en ollut tavannut aikoihin, paljon ruokaa, muutama raketti ja kasvava lapsikatras leikkimässä yhdessä lattialla.

Vuoden vaihtuminen herättää aina ajattelemaan kulunutta vuotta ja toisaalta miettimään tulevaa. 2017 jää muistiini rintasyöpävuotena, mutta on tänä vuonna tapahtunut paljon hyvääkin – sain erityisopettaja-opinnot ja gradun valmiiksi, minut valittiin vakituiseen työpaikkaan, muutimme Turkuun ja menimme naimisiin. Aika paljon yhdelle vuodelle. Siksi kai alkavalta vuodelta odotankin eniten tasaista ja mielellään vähän tylsääkin perhe-arkea. Sitä, että käytäisiin töissä, haettaisiin lapsi hoidosta kotiin, illalla vietettäisiin aikaa yhdessä ja ehkä harrastettaisiin jotain ja viikonloppuna levättäisiin tai virkistäydyttäisiin.

En ole koskaan osannut tehdä uudenvuodenlupauksia, vaan enemmänkin miettinyt, mitä uudelta vuodelta toivon. Eniten toivon tietenkin, että tulisin terveeksi. Se juuri mahdollistaisi tuon tavallisen perhe-arjenkin. Uskon, että toivunkin, pikku hiljaa. Se, että hoidot loppuvat, ei kuitenkaan tee minusta sitä ihmistä, joka olin ennen hoitoja. Fyysinen kunto ja jaksaminen ovat ihan eri luokkaa, henkisestä taakasta puhumattakaan.

Silti odotan kovasti töihin menemistä ja sitä tunnetta, että minua tarvitaan myös työelämässä. Haluan kuitenkin aloittaa rauhallisesti, sillä olen kuullut vähän liikaakin niitä tarinoita, että alkuun on palattu täysillä töihin ja sitten jääty uudestaan pitkälle sairaslomalle, kun kunto onkin romahtanut. Sairaslomani loppuu helmikuun alussa, mikäli vain olen työkuntoinen.

Lisäksi odotan monia muitakin asioita, kuten kunnon kohoamista – kaipaisin jotakin ohjattua liikuntaa. Kolmen vuoden reissutauon jälkeen olisi myös ihana päästä käymään kesällä ulkomailla. Odotan myös hiustenkasvua ja sitä ihanaa hetkeä, kun pääsen taas kampaajalle.

Täytän tänä vuonna 30-vuotta. Veikkaan, että ikäkriisi jää tämän rintasyöpäkriisin jalkoihin, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi joutunut miettimään, mitä kaikkea haluan vielä elämässäni tehdä, päinvastoin. Sairaudesta huolimatta uskon, että tuo uusi pyöreä luku tuntuu vain hyvältä – on hyvä olla tämän ikäinen. Aion ihan varmasti juhlia, eli odotan myös omia 30-vuotiasjuhliani, millaiset ne sitten ovatkaan.

Sitä ennen on kuitenkin luvassa moni muu asia, kuten ensi viikolla annettava viimeinen cef-sytostaatti. Herceptin-täsmälääkkeellä jatketaan vielä vuosi, mutta oksentelu ja hiusten tippuminen loppuvat tähän. Enää yksi siis jäljellä – tuon ajatuksen voimalla jaksan vaikka sen yhden ylimääräisen sairaalareissun, jos se on tullakseen.

Onnellista uutta vuotta 2018!

<!– 1514882126421 –>