Jännittää. Tänään on ensimmäinen rintojen magneettikuvaus hoitojen alkamisen jälkeen. Alle kolmekymppisille ei yleensä tehdä rinnat kahden levyn väliin litistävää mammografia-tutkimusta, vaan tilannetta seurataan magneettikuvalla – menen siis mahalleni makaamaan tutkimus-/ tai kuvauspöydän päälle, jossa on aukot rintoja varten ja kone hilaa minut putkeen, jossa kuvaus tapahtuu.

Kuvauksilla selvitetään, miten hoito on purrut.  Tiedän kyllä, että hoito on purrut, sillä alunperin kun löysin patin, tuntui se kananmunan kokoiselta, mutta nyt sitä ei juurikaan enää tunnu. Minun rintasyöpänihän on HER2-positiivinen, eli agressiivinen, mutta sillä on hyvä hoitovaste. Minulla on kirurgin tapaaminen 28.9. jossa saan kuulla kuvausten tulokset, sekä niiden perusteella laaditun leikkaussuunnitelman, josta keskustellaan. Tiedän toki jo, että näillä näkymin minulle suositellaan molempien rintojen poistamista. Oikeastaan minua silti jännittää enemmän kainalon imusolmukkeiden tilanne, sillä mikäli kainalon imusolmukkeet joudutaan poistamaan, vaikuttaa se koko käden nestekiertoon ja siten myös käteni toimivuuteen. Jos imusolmukkeet poistetaan, luulisin, että se vaikuttaa loppuelämäni päiväjärjestykseen lopulta enemmän kuin rintojen poisto. Potilaskertomuksessani siis lukee ”kainalossa yksi epäilyttävän näköinen imusolmuke”.

En tarkoita sitä, etteikö rintojen poistolla olisi minulle mitään merkitystä, mutta kainalon imusolmukkeiden poisto voi tarkoittaa hyvin montaa asiaa. Jos imusolmukkeet poistetaan, en välttämättä saa tehtyä kädellä kaikkia samoja asioita ja käden toimivuus saattaa vaatia kylmäpussia ja jumppaa yhteensä tunnin verran, sekä aamuisin että iltaisin. Voi myös olla, että joudun käyttämään kompressiohihaa jatkuvasti turvotuksen välttämiseksi.

Silti en välttämättä edes saa tietää kirurgin tapaamisessa, että poistetaanko kainalon imusolmukkeet, sillä kuvatkaan eivät kerro kaikkea ja voi olla, että asia selviää kunnolla vasta leikkauksessa.

Toinen asia, mikä jännittää, on meneillään oleva geenitutkimus. Minulle on kerrottu, että rintasyöpäni johtuu ensimmäisen syövän, Hodgkinin taudin ja rintojen alueelle annetun sädehoidon yhdistelmästä. Sädehoito nitistää viimeisetkin syöpäsolut, mutta terveisiin kudoksiin annettu sädehoito aiheuttaa syöpää. Kuitenkin, koska sairastuin rintasyöpään alle kolmekymppisenä ja takana on jo toisen syövän sairastaminen teini-ikäisenä, sain lähetteen myös genetiikan puolelle. Geenitutkimukseen osallistumista ei vaadita, mutta itselleni on tärkeää selvittää myös tämä asia.

Geenitutkimus tehdään verikokeilla. Näytteet lähetetään Helsinkiin laboratorioon ja vastausten selvittämisessä menee pari kuukautta. Niistä tehdään periytyvän rinta- ja munasarjasyövän geenipaneelitutkimus ja lisäksi tehdään erillinen BRCA1- ja 2- (BReast CAncer) – tutkimus ja on mahdollista, että tutkimuksessa selviää alttiutta muillekin syöville kuin rintasyövälle. Kun tulokset ovat selvillä, minulle varataan aika kliinisen genetiikan polille. Halusin nimittäin polikäynnin joka tapauksessa – tulosten kuuleminen puhelimessa on aina ikävää, olivat ne millaisia tahansa.

Keskustelimme pitkään puhelimessa kliinisen genetiikan  poliklinikan hoitajan kanssa ja hän kyseli sukumme syövistä ja kerroin kaiken, mitä kerrottavaa oli. Hoitaja kyseli, onko omilla vanhemmillani ollut syöpää ja totesin, että ei ole, tosin isäni molemmilla vanhemmilla on ollut syöpä. Hoitaja kyseli jopa, onko monella serkullani ollut syöpää ja totesin, ettei yhdelläkään. Sitten hoitaja totesi, että ei kuulosta paljolta, koska väestöstä kuitenkin 30% sairastuu syöpään joka tapauksessa. Taas mieleeni tuli kiitollisuus – olen toki kuullut myös niistä tapauksista, joissa koko perhe sairastaa syöpää samaan aikaan.

Jos minulta löytyy syöpägeeni, on tyttäreni mahdollisuus rintasyöpägeeniin 50 %. Jos geeni löytyy, tehdään hänellekin varmasti geenitestit jossain vaiheessa. Haluamme tietää tämän asian etukäteen, sillä riski on hyvä tiedostaa. Joka ikisen sairauden kohdalla varhainen toteaminen parantaa ennustetta.

Tietenkin toivon, ettei koko geeniä löydy. En haluaisi joutua pelkäämään tyttäreni puolesta. Mutta asian kieltäminen ei auta.

Kuulin eilen yhdeltä ystävältäni, että jossain Fb-ryhmässä joku oli löytänyt itseltään kyhmyn ja hän kyseli kotikonsteja sen hävittämiseksi. Kaikki olivat kuulema patistaneet häntä lääkäriin, mutta hän ei halunnut.

Se, että ei mene lääkäriin, ei poista ongelmaa. Se, että asioita ei selvitä, ei ylipäätään poista ongelmaa millään elämän osa-alueella, oli sitten kyse parisuhteesta, itsetunnosta, sisä-ilmasta, tai omasta terveydestä.

Muistan toki edelleen, että ensimmäisen sairastumisen aikoihin olin itsekin vastahakoinen menemään lääkäriin. Silloin kuntoni heikkeni rajusti, sillä kasvain oli valtava ja se painoi keuhkojani niin, että keuhkoihin kertyi kaksi litraa nestettä – siis kahden maitopurkin verran. En jaksanut nousta kotona portaita yläkertaan, minun piti pysähtyä puolessa välissä. Yöllä isäni heräsi alakerrassa yskimiseeni, vaikka hänen toinen korvansa on kuuro. Kun tulin koulusta kotiin, olin niin väsynyt, että menin nukkumaan.

Silti kuvittelin, että kyse on vain pitkittyneestä flunssasta. Tai että ehkä lukio ei ollutkaan minua varten ja opiskelu oli vienyt voimat. Minulla ei muka ollut aikaa mennä lääkäriin, sillä niin paljon oli opintoja ja harrastuksia, eikä mistään voinut karsia.

Pidin itseäni jälkikäteen vähän typeränä. Miksei voinut mennä heti lääkäriin? Nykyään menen lääkäriin heti oireiden ilmaantuessa – kun löysin patin, varasin lääkärin heti seuraavana aamuna. Ei tulisi mieleenkään odottaa, sillä odottaminen voisi olla kohtalokasta. Ja sitä paitsi, epätietoisuus on pahempaa kuin diagnoosin kuuleminen – vaikka diagnoosi olisi syöpä.

Nykyään ymmärrän, että kyse oli pelosta. Asian kieltäminen on toki mielen suojautumiskeino, mutta se ei, kuten jo aiemmin totesin, poista ongelmaa. Koko elämäänsä ei kannata pelätä kaikkia sairauksia mitä maailmassa on, mutta asiat kannattaa aina selvittää. Vaikka moni asia selviää Googlesta, eivät kaikki. Jos alat oirehtia kummallisesti, oli kyse löytämästäsi kyhmystä tai mistä tahansa muusta asiasta, joka ei ole normaalia, varaa lääkäri heti. Se on parempi, kuin spekuloida kotona ja Internetissä, että mikä vaiva on kyseessä.

Toki vakavan sairauden kanssa epätietoisuus ei lopu siihen, että saa diagnoosin. Joka ikisen tutkimustuloksen odottaminen on stressaavaa. Mutta ei tässä nyt vaan ole muuta vaihtoehtoa, kuin odottaa.

Onneksi ennen ensi viikon sytostaatteja saamme juhlia tyttären kaksivuotisjuhlia jo hieman etukäteen tänä viikonloppuna.

 

 

Save