Viimeinen Herceptin-pistos annettiin marraskuun alussa. Hoidot ovat ohi ja se on ihanaa. Moni tuttavani on kuitenkin ihmetellyt, miksi edelleenkin ravaan sairaalassa useita kertoja kuussa.

Syöpäsairauden vaikutukset eivät lopu, kun hoidot loppuvat. Olen tietenkin tyytyväinen, että olen päässyt näin pitkälle. Hoidoilla on kuitenkin aina sivuvaikutuksensa, ja kun on kyse syöpähoidoista, annetaan hoitoja tietenkin sen mukaan, miten parhaiten päästäisiin syövästä eroon ilman, että annetaan ”liikaa” tai ”liian vahvoja” hoitoja, ja huononnetaan sitten muuta yleisterveyttä. Koko ajan pyritään enemmän siihen, että syöpähoidot ovat riittävän hyvät, eli toisin sanoen katsotaan jokaisen potilaan tilanne yksilöllisesti, jotta syöpä paranee, mutta jotta syöpähoidot eivät huonontaisi elämänlaatua merkitsevästi.

Minun ensimmäinen syöpäni, Hodgkinin tauti, johon sairastuin  vuonna 2005, saatiin kokonaan pois. Siitä aiheutui minulle kuitenkin epäsäännölliset kuukautiset ja matalampi hedelmällisyysaste, kilpirauhasen vajaatoiminta ja korkea riski sairastua myöhemmin rintasyöpään.

11 terveen vuoden jälkeen sairastuin rintasyöpään. Hoitojen loppumisesta on nyt kuukausi. En pelkää aktiivisesti syövän uusimista, vaikka totta kai se käy välillä mielessä. Minulla on riittävästi muita syövän aiheuttamia ongelmia, joiden kanssa painin nyt: mieliala, rinnan puuttuminen, vaihdevuodet.

Niin. vaihdevuodet, kun olen täyttänyt 30 vuotta. Minulla ei ole kuukautiskiertoa eikä ovulaatiota, vaan yöhikoiluja, märkiä lakanoita, kuumia aaltoja ja väsymystä. Kävin naistenklinikalla tutkimuksessa, jonka perusteella lääkäri kertoi, ettei munasarjoissani ole mitään toimintaa. Käytännössä se tarkoittaa myös sitä, että en voi enää saada luomulapsia. Munasarjoihini voi tulla toimintapyrähdys joskus, vaikkapa kerran kahdessa vuodessa tai kerran kymmenessä vuodessa,, mutta raskauden todennäköisyys on kuitenkin 0-5 %, lähempänä nollaa kuin viittä prosenttia.

Tämä on minulle vaikeimpia asioita sairastumisessani. Olisin kiihkeästi halunnut lapselleni pikkusisaruksen, ja vielä sellaisella ikäerolla, että he voisivat joskus leikkiä keskenään. Olen 30-vuotias ja saan kuulla lähiympäristöstäni vauva-uutisia noin kerran viikossa. Olen iloinen ja onnellinen jokaisesta uutisesta – en ajattele, että lasten saaminen olisi kenellekään muullekaan helppo homma. Silti valehtelisin, jos väittäisin, ettei se se tunnu missään – että olisin niin vahva ihminen, etten muka koskaan olisi kateellinen. Onhan meillä toki yksi lapsi, joka on maailman rakkain ja tietenkin olen hänestä vielä onnellisempi. Me ehdimme saada hänet. Meillä ei ole tyhjää syliä. Mutta olisi siellä vielä ollut tilaa toiselle lapselle.

Mitkä siis ovat vaihtoehdot? Jos minulla olisi kuukautiskierto, olisimme voineet aloittaa lapsen yrittämisen kaksi vuotta sytostaattien lopettamisesta, eli tammikuussa 2020. Kuitenkin keskenmenojen riski on pienentynyt normaalille tasolle vasta vuonna 2022.  Tämä vaihtoehto on nyt kuitenkin poissuljettu.

Minulla on yksi vaihtoehto tulla raskaaksi, ja se vaihtoehto on luovutetut munasolut. Meillä on jo yksi lapsi, joten emme ole oikeutettuja tähän hoitomenetelmään julkisella puolella. Nopean googlailun mukaan yksi hoitokerta luovutetuilla munasoluilla maksaa noin 6000-8000 euroa. Noin 50% yrityksistä onnistuu. Kun keskenmenojen riski on vielä lähivuosina tavallista suurempi, niin en tiedä, missä vaiheessa tähän uskaltaisi lähteä. Syöpävuosi vei meidän perheen talouden myös aikalailla miinuksen puolelle ja vaikka en ajattelekaan, että lapsen arvoa voi mitata rahassa, niin todellisuudessa tällaisten hoitojen maksaminen omasta kukkarosta vaatisi meidän perheeltä aikamoista kaikista muista asioista tinkimistä – minun kaltaiseltani lastentarhanopettajalta ehkä myös sen alan vaihdon. Enpä tullut ammatinvalintakohdassa ajatelleeksi, että tarvitsisin joskus rahaa tällaiseen asiaan, kun ajattelin, että haluaisin joka tapauksessa saada lapsia tässä kolmenkympin korvilla, enkä odotella liian pitkään. Mutta mistäpä olisin tiennyt silloin, miten elämä menee.

Adoptio? Ei mikään poissuljettu vaihtoehto meidän mielestä, mutta julkisessa keskustelussa on tullut melko selväksi, miten adoptioperheet valitaan. Olen sairastanut kaksi syöpää – onko realistista ajatella, että minua pidettäisiin tarpeeksi terveenä adoptiolapsen vanhemmaksi? Tuskin ainakaan ennen, kuin näistä rintasyöpähoitojen loppumisesta on kulunut viisi vuotta – eli siis loppuvuodesta 2023 tai alkuvuodesta 2024.

Sitten on vielä sijaisperhetoiminta. Perheitä ei tietääkseni syynätä aivan niin tarkkaan, kuin adoptioprosessissa, mutta toki se, ettei lapsesta tai lapsista ikinä tule paperilla omia, aiheuttaa omat hankaluutensa.

Näiden asioiden miettiminen tuntuu turhauttavalta. Asiaa ei yhtään helpota oman kolmevuotiaan kysymykset siitä, miksei äidin mahassa kasva vauvaa ja miksei kotona voisi asua joku toinenkin lapsi.  Ja mitä kauemmin aikaa menee, sitä suuremmaksi mahdollinen ikäero kasvaa. Kuitenkaan näitä päätöksiä ei voi tehdä hätiköiden. Raskaus ei ole mahdollinen vain jättämällä ehkäisy pois, vaan mahdollinen toisen lapsen saaminen vaatii perheeltämme paljon, paljon enemmän.

Taas mietin, voinko edes julkaista tätä tekstiä. Minä olen hengissä, näillä tiedoilla täysin syövätön ja me olemme saaneet yhden ihanan, valloittavan, rakkaan lapsen. Onko tässä muka joku oikeus valittaa? Onko oikeutta olla surullinen? Onko oikeutta kaivata vielä toista lasta?

Kukin muodostaa mielipiteensä itse. Mutta minä myönnän joka tapauksessa – kyllä, olen surullinen.

 

Lähteitä:
Simpukka, lahjasukusolut

Hinnastoja:
https://www.ovumia.fi/hinnasto/


http://www.inova.fi/hinnasto-2/

 

https://www.dextralapsettomuusklinikka.fi/hinnasto/