Viime viikko oli ihana. Vointi on ollut olosuhteisiin nähden hyvä.

”Olosuhteisiin nähden hyvä” –lausahdusta viljellään perheessämme ajoittain. Jo edesmennyt, rakas vaarini sai yhden sydänkohtauksistaan ja kun ensihoitajat ehtivät paikalle, kysyivät he vaarilta, että kuinkas täällä nyt voidaan. Vaari oli palannut tajuihinsa ja vastasi, että olosuhteisiin nähden hyvin.

Mutta ihan oikeasti, vointi on ollut yllättävän hyvä. Sellainen, mitä se parhaimmillaan hoitoviikkojen välissä on. Niin hyvä, että on jaksanut tehdä ihan normaaleja juttuja, kuten käydä kirjastossa hakemassa gradukirjoja, polkupyörällä! Olkoonkin, että käytin vajaaseen kahden kilometrin matkaan ehkäpä 40 minuuttia, mutta mikäpä kiire siinä oli, aurinkoisena päivänä. Pyöräily on kyllä syöpäpotilaalle hankala laji, kun jostain syystä nimenomaan reidet tuntuvat alituiseen kovin voimattomilta, vaikka muuten olisi energinen olo – voi olla, että kävellen olisin ollut jopa nopeampi.

Kävimme myös mieheni kanssa viime perjantaina yhdessä syömässä ja keikalla, oikeastaan sen enempiä edes asiaa suunnittelematta! Tämä on suurta luksusta, kun on tähän asti kahdestaan olo on vaatinut viikkojen tai kuukausien etukäteissuunnittelua. Nyt, kun toiset isovanhemmista asuvat 35 kilometrin päässä, on tilanne täysin eri. Toki, satunnaisesti suussa käyvä metallinmaku takaa sen, ettei ruuasta nauti samalla tavalla, ja keikallakin vain istuin (!), enkä juuri heilunut päänkeikutusta enempää. Oikeastaan illan mukavin hetki taisi olla se, kun istuimme Alvarissa pelaamassa Huojuvaa tornia. Saimme vain olla siinä hetkessä, eikä tarvinnut miettiä yhtään mitään.

 

Pub Niska

 

Se, että voi ja jaksaa tehdä asioita, on ihanaa. Kuuntelin juuri tänään Astrid Swanin haastattelun podcastina Yleareenasta. Astrid vastaa lukijoiden kysymyksiin rehellisesti, kauniisti ja tavalla, johon samastuin. Ihanan inspiroivalta ja voimauttavalta kuulosti erityisesti se, että parantumatonta rintasyöpää sairastavana hän pitää jokaista päivää tärkeänä ja arvokkaana – myös niitä päiviä, kun ei jaksa tehdä muuta kuin maata sängyssä ja katsoa Netflixistä jotakin hömppää.

Itse en ole vielä niin pitkällä sairauden käsittelyssä ja hyväksymisessä. Koen huonoa omaatuntoa, kun en jaksa tehdä asioita kuten muut. Koen huonoa omaatuntoa, kun en saa asioita hoidetuksi tai kun nukun aamulla pitkään – vaikka aamuisin olisinkin niin väsynyt, että en vain pysty nousemaan ylös sängystä. Koen huonoa omaatuntoa, kun olen väsynyt, enkä jaksa vastata ihmisten viesteihin, vaikka olisin niistä kuinka iloinen ja koen huonoa omaatuntoa, kun muilla on hyvä meininki, mutta itseä sattuu niin, etten jaksa iloita muiden kanssa tai jaksa sosialisoida.

Olen koittanut ajatella tätä sairastumista vaiheena joka alkoi ja joka päättyy ensimmäiseltä osaltaan siihen, kun hoidot loppuvat ja siirryn seurantojen pariin. Astridin viisaat ajatukset kuitenkin haastoivat miettimään toisin – eikö kannattaisi vaan alkaa arvostaa ihan jokaista päivää, vaikkei se nyt ihan nappiin menisikään? Ja nyt joku miettii, että tuollaisia ajattelee vain syöpäsairas, jolla ei ole niitä arjen murheita joita kaikilla muilla on, mutta mitäpä jos se koskisi ihan kaikkia muitakin? Mielestäni on aika surullista, jos aina pitäisi ensin sairastua tai kokea muu iso kriisi, ennen kuin alkaisi arvostaa pieniä asioita. En missään nimessä tarkoita sitä, etteikö saisi harmittaakin, koska kyllä saa, mutta voisiko sitä silti opetella arvostamaan niitä yhdentekeviä päiviä yhtä lailla, kuin niitä hyviä ja ihaniakin?

Paljon on vielä opeteltavaa, mutta onneksi aikaa on, ehkä ihan sopivan paljon.

 

Save