Lähiömutsi kirjoitti aivan loistavasti siitä, kuinka kiire kultaa muistot. Isompien lasten äidit muistelevat vauvavuotta ihana aikana, vaikka itsellä olisi ollut kuinka rankkaa. Kirkkaimpana mielessä onkin oikeastaan se, että silloin oli aikaa myös tylsistyä. Tekemättömien tehtävien lista raksutti toki mielessä, mutta oli myös aikaa vain olla.
Äitiyslomalla on lupa nauttia kiireettömyydestä. Nauti nyt, sanovat kaikki. Saako sairaslomasta nauttia?
Tässä kohtaa taustatiedoksi: Sytostaattiviikoilla en ole mitenkään työkykyinen. Leikkauksesta toipuminen vie jo fyysisestikin myös oman aikansa, mutta minulla on myös päiviä, jolloin voisin kuvitella tekeväni edes jotain, vaikka kokopäiväisesti en toki jaksaisi työskennellä. Monena aamuna en mitenkään pääse sängystä ylös ennen kymmentä-yhtätoista, mutta sen jälkeen olen pirteä. Toki kärsin jatkuvista päänsäryistä, suolisto-ongelmista, jalkojen voimattomuuden tunteesta (kokeilin kerran pyöräilyä, jonka jälkeen totesin, että tätä seuraavaksi sitten taas hoitojen päätyttyä) ja sormien tunnottomuudesta ja hienomotoriikan ongelmista, mutta kaikkeen tähän tottuu. Vaikka välillä oireet ottavat päähän, niin välillä ne vaan ovat niin arkipäiväisiä, että ne myös unohtuvat.
Lisäksi syöpähoitoihin sisältyy infektioriski, mikä tarkoittaa sitä, että ihminen sairastuu normaalia helpommin ja tavalliset flunssat voivat olla myös kohtalokkaita. No, minun työpaikkani on päiväkodissa pienten lasten parissa, joten töihin menosta hoitojen välissä on turha haaveilla. Jokainen päiväkoti-lapsen vanhempi tietää, että aina liikkeellä on oksennustautia, flunssaa tai mitä tahansa, mikä tarttuu.
Ihmiset sanovat, että minulla on syy ja minulla on oikeus olla sairaslomalla. Minulla on oikeus olla tekemättä mitään. Silti olen kokenut valtavia syyllisyydentaakkoja siitä, että en välillä jaksa tehdä yhtään mitään. Tai, että jään kotiin nukkumaan, kun taapero lähtee perhepäivähoitajalle.
Voisiko ajatuksen kääntää toisin?
En tiedä, tuleeko koskaan uutta vauvavuotta, jolloin saisin nauttia kiireettömyydestä. Hyvinä päivinä olen todella nauttinut siitä, että saan syödä aamupalan rauhassa, nukkua päiväunet, käydä valoisaan aikaan metsässä kävelyllä, pyörittää koneellisen pyykkiä ja illalla viettää perheaikaa miehen ja lapsen kanssa. Käydä lähipuistossa leikkimässä, tehdä jotain simppeliä ruokaa. Kenelläkään perheenjäsenistä ei ole tällä hetkellä mitään säännöllistä harrastusta iltaisin ja olen nauttinut siitäkin – ei lainkaan metatyötä siitä, kuka menee ja minne, mikä ruoka valmistuisi nopeasti, onko jääkaapissa ylipäätään mitään tai koska ehdittäisiin siivota. Jos olen päivällä saanut puuhata mitä haluan, en ole välttämättä kaivannut omaa aikaa enää illalla.
Syöpähoitojen läpikäyminen on myös valtava henkinen ponnistus. Jo monessa potilasoppaassa neuvotaan tekemään nyt juuri niitä asioita, joista saa energiaa. Jaksamisen ja hoidoista palautumisen kannalta on tärkeää pitää yllä positiivista mieltä ja se, että tekee niitä juttuja, joista tykkää, on tietysti aina plussaa. Omasta kunnosta kannattaa myös pitää huoli ja voimien kerääminen on tärkeää myös ennen leikkausta. Leikkauksen jälkeen saakin jumpata fysioterapeutin ohjeilla kolme kertaa päivässä.
Tämä on minun sairaslomani. Sytostaatteja, lääkärikäyntejä, leikkaus ja siitä toipuminen niin fyysisesti kuin henkisesti, oman minäkuvan luominen uudelleen. Kurjaa saa olla, mutta ei tarvitse olla, ei joka hetki. Tämä aika on sairaslomani lisäksi minun elämääni. Kun on mahdollista levätä ihan koska haluaa.Se aika, kun ollaan muutettu Turkuun. Kun voi käydä kaupungilla lounaalla tai metsässä lenkillä valoisaan aikaan. Se aika, jolloin tyttäremme on pieni.
Muistan vielä lukioajalta ne kommentit, joita en ole uudelleensairastumisen myötä onneksi joutunut kuulemaan. Kun jäin kotiin lepäämään silloin, kun en jaksanut lähteä kouluun, aika monta kertaa sain kuulla sanat ”no, mutta sulla on siihen sentään kunnon syy” tai jopa ”olispa mullakin joku syy jäädä vaan kotiin”. Aika monta kertaa mielessä kävi, että itse olisin kyllä toivonut, ettei minulla olisi ollut mitään oikeaa syytä jäädä kotiin. Maksan mielestäni aika kovan hinnan siitä vapaudesta, että voin jäädä aamulla kotiin nukkumaan, jos siltä tuntuu.
Aion nauttia niistä asioista, joista voin. Se ei voi olla toipumisen kannalta kovin huono juttu.
