Sain ensimmäisen Herceptin-pistokseni viime viikolla. Pistos jännitti tietenkin, kuten kaikki uudet hoitomuodot, mutta se, mitä minulle oli aiemmin kerrottu, piti hyvin paikkansa: Herceptin on sytostaatteihin verrattuna aika helppo homma.

Mikä se Herceptin sitten on? Kävin viime viikolla myös työterveyslääkärillä ja hänkin oletti, että kyse on niistä hormonipistoksista, jotka jatkuvat viisi vuotta muiden hoitojen päättymisen jälkeen. Minun syöpäni on hormoninegatiivinen, joten hormoneilla tätä ei voi hoitaa. Her2-positiivisia on rintasyöpäpotilaista vain 15 %, joten ei ihme, että asia on monelle tuntematon.

Yksinkertaistettuna ja maallikkomaisesti kerrottuna Her2-positiivisuus tarkoittaa, että syöpäkasvain on todella agressiivinen eli kasvaa hyvin nopeasti ja uusiutuu herkästi. Her2-positiivisuus oli vielä kymmenisen vuotta sitten paha juttu, mutta nykyään asiaa pidetään vähän kaksipiippuisena: Toisaalta kasvain on kasvaa nopeasti ja voi vielä uusiakin helposti, mutta nykyään on käytössä täsmälääke Herceptin, joka on todella tehokas lääke ja puree yleensä Her2-tyyppisiin kasvaimiin erinomaisesti. Jos syöpä kuitenkin uusii, on Herceptin tehokas lääke yleensä myös silloin ja potilas voi elää kroonikkona pitkäänkin.

Herceptin-pistos annetaan minulle syöpäpoliklinikalla kolmen viikon välein. Silloin, kun sitä annettiin sytostaattien yhteydessä, se annettiin samalla tavalla tiputuksena suoneen, kuin sytostaatitkin. Nyt se kuitenkin annetaan hitaana pistoksena reiteen. Pistämiseen kuluu aikaa noin viisi minuuttia, sillä Herceptin on melko paksua lääkettä. Se nipistää vähän kuin ampiaisen tai hyttysen pisto, eli on näillä sytostaattien kuluttamilla verisuonilla paljon helpompi juttu kestää, kuin vaikka verinäytteen antaminen kädestä.

Pistoksen jälkeisenä iltana tunsin itseni hetkeksi hieman normaalia väsyneemmäksi, mikä näin kotipsykologina saattoi johtua ihan vain siitä, että uusi lääke ja uusi tilanne tietysti ovat aina jännittäviä. Pistoskohta oli muutaman tunnin koholla ja noin vuorokauden kuluttua pistoksesta reidessäni oli pistoskohdan ympärillä punainen ympyrä, mutta muuten selvisin aika vähillä – kuvailisin fyysistä oloa  jopa aika normaaliksi. Lääkeinfosta tosin löytyy melko laaja mahdollisten sivuvaikutusten kirjo, joista vakavin on sydämen häiriöt ja jopa sen pysähtyminen, joista toki tiesinkin. Hurjaa on, että olen myös saanut 2005 Hodgkinin taudin hoidossa antrasykliiniä, joka voi näemmä entisestään edesauttaa sydänongelmien syntymistä.

Kävin viime viikolla myös työterveyslääkärillä, jonka kanssa yhdessä totesimme, ettei vielä ole aika mennä töihin. Minun on tarkoitus aloittaa työt osa-aikaisena maaliskuun alussa. On hyvä levätä vielä tämä helmikuu. Palautua henkisesti ja fyysisesti ja kohottaa kuntoa. En tarkoita sitä, että asiat olisivat maaliskuun alussa jotenkin kaikki käsitelty ja homma ohitse, koska eihän se niin mene. Uskon kuitenkin, että olen silloin työkuntoinen.

Maanantai-aamulla viedessäni lasta pulkan kanssa hoitopaikkaan (jonne on noin kilometri matkaa meiltä kotoa) tuli  ensimmäistä kertaa tunne: Minä jaksan. Se oli todella hieno kokemus, sillä tähän asti olen tuolla matkalla joutunut välilllä pysähtymään, kun olen tuntenut hengityksen ja sydämen sykkeen kohoavan liikaa. Oli ihana jaksaa koko matka edestakaisin ja huomata, että kyllä se kunto sieltä pikkuhiljaa palautuu.

Herceptin-pistoksen antanut hoitaja totesi, ettei yleiskuntoni tule tänä vuonna nousemaan vielä sille tasolle, jossa se oli ennen hoitoja. Liikunta kannattaa pitää lempeänä ja liikkua sen verran ja siihen tahtiin, miten hyvältä tuntuu. Isoja kunnonkohotusprojekteja ja repimistä ei kannata nyt aloittaa. Otinkin juuri tutustumiskortin yhdelle joogasalille , jossa oli paljon hitaita tunteja saatavilla. Kaipaan kunnon astangajoogaa, mutta muutaman kerran viime kuukausina kotona kokeilleena tiedän, että se on vielä keholleni liian rankka juttu, sillä innostun siitä aina niin, että haluan tehdä lisää ja lisää ja sitten olenkin pari päivää aivan puhki. Harjoitusta tehdessä vaan niin helposti unohtuu, että kunto ei ole sama kuin ennen. Niinhän se vain on, että murheet on helpompi unohtaa hetkeksi, kun on tarpeeksi kivaa.

Jooga on tehnyt minulle todella hyvää. Olen ollut paremmalla tuulella ja jaksanut ihan eri lailla. Ylitin myös itseni joogasalilla käymällä ensimmäistä kertaa suihkussa julkisessa tilassa leikkauksen jälkeen. Siitä tuli aika voimakas olo – ei minun tarvitse suojella ihmisten arkipäivän kokemuksia piilottemalla kehoani. Mitä enemmän uimahalleissa, joogasaleilla tai kuntokeskuksen saunoissa näkyy rintapuolia naisia, sitä useampi nainen myös ehkä tajuaa tutkia ne rintansa. Uskon, että se on tehokkaampaa rintasyöpätietoisuuden levittämistä, kuin sydämen laittaminen Facebookiin lokakuussa.

Olo alkaa tuntua hyvältä. Liikunnan aiheuttama lihasten jomotus on ihanaa ja erityisen ihanaa, kun sitä ei ole puoleen vuoteen tuntenut. Joka päivä on hiukan parempi kuin edellinen – ei ehkä ihan kirjaimellisesti, mutta isossa mittakaavassa kyllä.

Alan taas tuntea itseni joksikin muuksikin, kuin vain potilaaksi. Alan tuntea itseni minuksi.