Viime maanantaina kävin työterveyslääkärin ja esimiehen kanssa palaverissa koskien paluutani töihin.

Voin kertoa, että kun on ollut sairaslomalla heinäkuun puolesta välistä lähtien ja kunto kohonnut sen verran, ettei ihan koko päivä mene lepäämiseen, on kotona olo käynyt aika tylsäksi. Joku ehkä saattaa miettiä, että miten kotona voisi olla tylsää, kun kerrankin saa lomailla ja vieläpä ihan itsekseen! Minäpä kerron.

Sen lisäksi, että olen käynyt läpi raskaat hoidot, olen ehtinyt siivota koko talon kaapit, ommella korjausta vaatineet vaatteet, laahustaa ympäriinsä ja lukenut kirjoja enemmän kuin aikoihin. Olen nähnyt äitiyslomalla tai hoitovapaalla olevia ystäviäni, etsinyt uusia ruokareseptejä ja ruvennut meditoimaan useita kertoja viikossa.

Olen lukenut rintasyöpä- aiheista kirjallisuutta, katsonut dokumentteja, perehtynyt aiheeseen. Uponnut välillä aiheeseen välillä liiankin syvälle, sillä niin kuin olen aiemminkin kertonut, en halua jättää tätä asiaa käsittelemättä ja työntää jonnekin mielen syöveriin.

Mutta olen myös oppinut, ettei asioita niin vain käsitellä urakoiden. Syöpään sairastuminen ja rinnan menettäminen ei ole projekti, jonka käsittelemiseen voi pelkästään itse vaikuttaa. Ei riitä, että tapaa muita sairastuneita ja ravaa jokaisessa terapiassa, jota tarjotaan. ei riitä, että ostaa uusia vaatteita tai meikkejä, eikä riitä, että kävelee, joogaa ja meditoi, vaikka tämä kaikki auttaakin. Niiden lisäksi tarvitaan ihan vain aikaa.

Paljon aikaa.

En kuvitellutkaan, että tämä homma olisi jotenkin käsitelty siinä vaiheessa, kun menen töihin, mutta silti jotenkin kuvittelin, että olen niin vahva ja pystyvä ihminen, että voin vauhdittaa elämän eteenpäin menoa itse ja hoitaa asian akuuteimman vaiheen jotenkin pois alta. Kuinka naiivia!

Miten ihmeessä tällaisessa vauhdissa voisi käsitellä kaiken kerralla, yhtenä isona möykkynä? Ei valitettavasti mitenkään. Viime kesänä olin vajaa kaksivuotiaan äiti, muuttamassa toiselle paikkakunnalle perheen kanssa, viimeistelemässä opintoja, siirtymässä kunnolla työelämään, haaveilemassa toisesta lapsesta. Puolen vuoden päästä olinkin ollut kuukausia sairaslomalla, menettänyt hiukset siksi ajaksi ja toisen rinnan loppuelämäksi, menettänyt terveyden, mennyt naimisiin, pinnistellyt gradun kirjoituksen loppuun, edelleen odottamassa työelämään paluuta, lapsihaaveet torpattuna useiksi vuosiksi. Kaikki  puolen vuoden sisään. Mieleen ei edes mahdu tämä kaikki ja todennäköisesti menee jonkin aikaa, ehkä useampi vuosi, kuin tämän kaiken edes kunnolla sisäistää osaksi omaa tarinaa.

Syöpä on edelleen läsnä lähes joka hetki. Ja se on lähes niin kauan, kuin puen ja riisun, kun arpea kiristää, kun tukka on siilipituudella, kalenterissa on aina merkittynä seuraava sairaala-aika ja kun väsähdän nopeammin, kuin ennen.

Olen kuitenkin vapauttanut itseni: Minun ei tarvitse elää sairauttani läpi joka hetki. Asiat tulevat käsitellyiksi, kun mieli on siihen valmis. Kukaan meistä ei ole tunteeton superihminen, joka saisi tämän kaiken mielestä hetkessä. Ei tarvitse olla, enkä oikeastaan edes haluaisi.

Tuo tunne on aika mukava. Saan jatkaa elämääni – tuskinpa ihan entiseen malliin, mutta eteenpäin. Myös pois sairaudesta.

Siksi tuntuu myös ihan mahtavalta, että maaliskuun ensimmäinen päivä pääsen vihdoinkin aloittamaan työt. Vielä tammikuussa jännitin, että miten ihmeessä jaksan, kykenen tai motivoidun töihinpaluuseen. Entä kaikki päiväkodin infektiot? Mitä jos tulen heti kipeäksi ja joudun sairaslomalle, miten kestäisin sellaisen pettymyksen?

Ei koko elämää voi kuitenkaan pelätä. Jos saan infektion, niin saan infektion – sytostaattihoidon loputtua en kuitenkaan aikuispotilaana joudu enää sairaalaan, jos kuume nousee.

Aloitan tekemällä 40 prosenttista työaikaa, jota nostetaan pikkuhiljaa kohti täyttä työaikaa. Kesäkuussa minun olisi jo tarkoitus työskennellä kokoaikaisesti. Näin sovimme tuossa kokouksessa, joka pidettiin viikko sitten maanantaina. Perjantaina kävin sydämen ultraäänessä ja verikokeissa. Tänään sain onkologilta kuulla, että sydän oli normaali ja veriarvot lähes normaalit. Sain luvan mennä töihin. Aika kivaa!