Vierestä kuuluva kuorsaus kuulostaa oikeastaan jo pelottavalta. Ihan kuin kuorsaus yrittäisi tehdä väkivaltaa muuten hiljaiselle talolle, niin uhkaavalta ja jyrisevältä se kuulostaa. Sattuneesta syystä uni ei pääse vahingossakaan valtaamaan ajatuksiani. Haluaisin saada unenpäästä kiinni, ihan vaikka vain kostokuorsatakseni vähän takaisin. Olen nyt nauhoittanut kuorsausta viimeisen vartin ja lähettänyt ne Markun puhelimeen vähän niin kuin hyvän huomenen toivotuksena. Toivottavasti ainakin toinen meistä nukkui hyvin, taisi siinä lukea.

Siitä se ajatus muuten lähti, sukellus syvään päähän. Nimittäin kun olin nimennyt n. 30. nauhoituksen ”M kuorsaa vol. X” aloin miettimään, että emme voi koskaan erota, koska miten ikinä pystyn kohtaamaan nämä maata kirjaimellisesti järisyttävät nauhoitukset, jos minun pitää tulevaisuudessa jatkaa ilman niitä?

Olen erittäin huono kohtaamaan menneisyyden ja tulemaan sinuiksi sen kanssa. Minulla on monta entistä heilaa hukutettuna Whatsappiin ja monta kuvatiedostoa avaamattomana koneella, koska en vain pysty käsittelemään pettymyksiä ja epäonnistumisia. En ole avannut yhtään kuvaa tai viestiketjua sen jälkeen kun se märkä ”it’s not you, it’s me”- rätti on läimäisty päin kasvoja. Fun fact: olen saanut siitä rätistä huomattavasti useammin kuin heiluttanut sitä…

Mutta siitäpä se varmasti johtuukin, nimittäin epäonnistumisesta tai lähinnä sen tunteesta. Monet, varsinkin vierestä parisuhdeyritelmiäni seuranneet pitävät näitä epäonnistumisia lähinnä erittäin hyvänä tuurina ja ehkä minäkin jonain päivänä (…never). Haluaisin pystyä ajattelemaan menneistä parisuhteista ”aikansa ja paikkansa kaikelle” kasvukokemuksina. Jos se ei tapa, niin se vahvistaa blaa blaa.
Haloo Helsingin sanoin: jos ei se tapa, niin se todellakin hajottaa. 

Pummikin on jo sitä mieltä, että voisi taas koittaa nukkua välillä

Kesti varmaan ainakin vuosi ennen kuin tallensin koneelleni mitään Markkuun liittyvää tai edes otin meistä yhteiskuvia. Ei se johdu siitä, etten olisi ollut innoissani suhteestamme tai häpeillyt. Minua vaan pelotti, ja toisinaan pelottaa edelleen, koska en halua enää sattua ja epäonnistua. En halua joutua poistamaan tai hautaamaan kuvia uusista pettymyksistä, unelmista joita ei tullutkaan.

Pahinta tässä on se, että kun kirjoitan tätä tekstiä yön pimeydessä, niin tuossa vieressä se pelon kohde vetää henkeä kuin hinaajan sumutorvi. Ei voi erehtyä, siinä hän on tiukasti vieressä…
Toivon vain, että joskus epäonnistumisen pelko vaihtuu kiitollisuuteen ja luottoon siitä, että tulevaisuus kantaa.