Eläinlääkäri, kampaaja, missi, mitä näitä nyt on. Musta piti tulla kampaaja. Ala-asteella olin vahvasti sitä mieltä. Yläasteella en ollutkaan enää mitään mieltä, mutta kaikki muut kyllä olivat. Isovanhempien mielestä ehdottomasti lukioon, koska kyllä nyt ylioppilas pitää olla! Niinpä niin. Olihan se silloin suomileffojen aikaan kova juttu. Sun nimike oli ylioppilas ja sillä sait suurta kunnioitusta.

No minähän menin lukioon. Olin aivopesty siihen, että luuserit ja huonolla todistuksella mennään ammattikouluun. Ja minähän en nyt mikään luuseri ole! Lukio oli yhtä tuskaa. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessa koin siihenastisen elämäni pahimmat paniikkikohtaukset. Keväällä 2000 olinkin sitten valkoinen lakki päässä ja mahtava tulevaisuus edessä. Ainakin niiden mielestä, jotka sitä lakkia olivat päähäni halunneet.

Ylioppilaaksi lukeminen ei itsessään valmista mihinkään ammattiin. Silloin 17 vuotta sitten se oli ainoa väylä päästä yliopistoon. Ja sinnehän minä halusin. Kai? Kyllähän olin jossain vaiheessa haaveillut opettajan työstä ja kasvatustieteelliseen hainkin. En päässyt, koska mielenkiinto pääsykokeita kohtaan oli täysi nolla.

Seuraavina 10 vuotena hain erinäisiin kouluihin, koska halusin olla mieliksi muille. Kaupan kassaksi en ainakaan halunnut päätyä, koska edelleen olin aivopesty siihen, että kaikki paitsi korkeakoulututkinto on turhaa. Sosionomin koulutuksen aloitin kolme kertaa. Jokaisella kerralla jaksoin sitä noin puoli vuotta. Viimeisellä kerralla aloin miettiä, että ketä varten tätä koulua oikein käyn. En ainakaan itseäni ja omaa tulevaisuuttani varten. Voitte uskoa kuinka suuri helpotus se oli kun vihdoin tein elämässäni ensimmäisen kerran itse päätöksen koskien omaa tulevaisuuttani! Lopetin koulun jota ei olisi koskaan pitänyt edes aloittaa.

Mikä minusta nyt sitten tuli isona? Leipuri-kondiittori. Ikävä juttu vaan on se, että kun löysin sen unelma-ammattini, en voinut tehdä sitä työkseni. Molemmissa käsissä olevat hermopinteet ja vähentynyt voima ei ole kauhean hyvä juttu, jos pitää leipoa leipää tai pursottaa kakkuihin kermaa joka päivä.

Tällä hetkellä olen päiväkodin keittiössä töissä. Aivan mielettömän mahtava duuni! Onko tämä sitten se minun loppuelämän työ? Eihän sitä koskaan tiedä.

Hullua on, että 15-vuotiaana minun olisi pitänyt tietää, mitä haluan tehdä loppuelämäni. Olen huomannut, että moni muukin 15-vuotiaana kamppailee tämän asian kanssa. Lukio on edelleen monelle se paikka miettiä mitä tehdä tulevaisuudessa. Miksi ihmeessä? Miksei opiskele vaikka lähihoitajaksi ja mieti sen jälkeen? Olisi ainakin ammatti ja pääsisi tekemään töitä! Ei se tarkoita sitä, että joudut loppuelämäsi tekemään sitä työtä, mihin peruskoulun jälkeen valmistut.