Nyt tuntuu että yhteisasumisen asiat ovat raiteilla.
Yhdessä eläminen tuntuu nyt liian hyvältä ja helpolta ja silloin minulle tulee tunne että koska jokin asia menee pieleen, voi kun ei menisi.
Rakastan yhdessä asumista, meillä on taas kotona elämää, aina löytyy joku juttukaveri ja elämän yksi suuri rikkaus saada nähdä ja olla lastenlasteni kanssa joka päivä.
Viikolla olemme hyvin paljon työpäivän jälkeen omassa kerroksessamme koska haluan että Elisan perhe saa oman rauhansa ja olen itse usein väsynyt työpäivän jälkeen ja kaipaan sellaista olla vaan iltaa Kentsun kanssa. Toki lapset tulevat juttelemaan ja olemaan meidän kanssa joka on kiva asia. Joskus sanon että nyt katsomme elokuvaa ja he sanovat okey ja menevät takaisin ylös.

Ruoanlaiton jako/hoito on toiminut hyvin, suunnittelemme, ostamme ja teemme ne hyvin pitkälle yhdessä.
Meillä on omat pyykkikorit ja jokainen (perhe)hoitaa omat pyykkinsä.

Olen muutamalle kertonut uudesta asumismuodostamme ja ensimmäinen kysymys on aina että onko Elisa eronnut Johanista ja muuttanut sen takia lasten kanssa kotiin, saan aina ylpeänä kertoa miten asia on ja että teimme tämän koska haluamme elämältä enemmän monella eri tapaa ja päivä päivältä tuntuu että sitä juuri saamme.

Minä ja Kentsu täytämme tänä vuonna 50 vuotta sekä kesällä meillä on 30 vuotis hääpäivä, olinkin ajatuksissani ajatellut ihanan romanttista yhteistä matkaa.
Ajatukseni matkasta muuttui ja nyt lähdemmekin kaikki etelään yhdessä, samaan paikkaan sekä samaan hotelliin joten se minun matka muutti hieman muotoaan mutta ei huonoksi vaan ihanaksi perhelomaksi (onhan meillä siellä oma ”asunto” 😉 ) Elisa ja Johan jatkavat lomaansa vielä viikolla meidän yhteisen viikon jälkeen, minä, Kentsu ja Josefina lähdemme kotiin lastenlasten kanssa.

Viikonloppuna meillä oli yhteistä aikaa vain Iidan kanssa, ulkoilimme ja teimme ruokaa yhdessä, Elisa ja Johan olivat ostoksilla ja Eemil Isomummin luona jota kutsumme Famuliksi. Sitten kun kaikki taas kotona söimme koko porukka yhdessä, meidän ”kommuuni” ehkä olemme vähän hulluja.. tai sitten emme.

Talviterkkuja
Irene