Eilen olimme Helsingissä joulukonsertissa, meidän ”kommuunista” 4 henkilöä, lapset Eemil ja Iida sekä heidän isä jäivät kotiin.
Nuorin tyttäreni Josefina (20 v) sanoi minulle : Haluan istua sinun vieressäsi en ole kerennyt sinun kanssa olemaan vähään aikaan…
Asumme siis samassa talossa mutta joo hän on ollut paljon töissä mutta hänellä on vaikea minua jakaa muiden ”asukkaiden” kanssa, onhan hän nuorin lapsemme ja ollut ”ainoa” lapsi kotona jo vuosia.

On ihanaa välillä irtautua meidän yhteisestä kodista ja olla sieltä pois, ei että siellä olisi huono olla mutta vielä
ollaan totutteluvaiheessa ja uskon että tunne on kaikilla sama, haemme paikkojamme ja tehtäviämme.
Ketä käy kaupassa, mitä syömme, kuka sen tekee, tiskikone onko se täynnä, siivoonko vai teemmekö sen yhdessä, vai miten ja koska.
Meillä on omat pyykkikorit joten sen hoitaminen on selkeää.
Pari viikkoa sitten ostimme keittiöön toisen jääkaapin, joten Elisan perheellä on oma ja meillä oma joka on ihan mukava (heille tärkeämpi kuin mitä minulle).

Huomaan myös että kotona tarkistellaan muiden tekemisiä, se onkin ehkä ollut raskain osuus tässä tähän asti, puolustella ja selitellä muille muiden tekemisiä tai tekemättömiä asioita, en itse ole tähän mukaan lähtenyt enkä oikeastaan halua siitä muiden kanssa keskustella tai ihmetellä ja uskon että tämä menee myös ohi ihan itsestään ajan kanssa.

Moni asia hakee vielä muotoonsa mutta kaikki aikanaan.
Heillä on myös oma laatikko keittiössä jossa kuivatuotteita joita kaikkien (Josefina) ei tarvitse syödä (esim lasten muroja).
Elisa ja Johan ovat muutaman kerran kysyneet jos voisivat jättää lapset kotiin ja käydä asioilla, tähän asti olen aina sanonut että sopii.
Se että lapset jäävät kotiin on mielestäni niin helppoa, siinähän ne ovat muutenkin koko ajan eikä minua se häiritse millään tavalla, he eivät enään tule mummolle ja vaarille hoitoon vaan ovat nyt meidän kanssa kotona ja se on vaan niin yksinkertaista.
En muista aikaa jolloin koskaan olisin saanut niin paljon lämpöä ja halauksia kun mitä nyt olen saanut kahden kuukauden aikana kun olemme kaikki asuneet yhdessä. Lapset ovat kuin koiria siinä mielessä että kun tulen kotiin he huutavat MUMMOOO ja juoksevat halimaan.
Riisipuuroa on Elisa keittänyt melkein joka toinen ilta jo 3 viikkoa joten myös sitä emme koskaan ole syöneet jouluaikaan niin paljon kuin nyt.

Joulu on koristeltu yhteiseen kotiimme sekä sisälla että ulkona, jouluruoka on suunniteltu ja ostospäivä sovittu.
Moni asia menee nyt eri tavalla kuin aikaisemmin MUTTA se ei tarkoita että se menisi huonommalla tavalla vaan siis vain eri tavalla.

Kotonamme on elämää ja touhua ja rakastan sitä.

Ihanaa Joulua kaikille.

Irene


<!– 1513854239060 –>